Elämäntapamuutos vol. 2

Otsikosta voi päätellä, etten ole ensimmäistä kertaa asialla. Ensimmäisellä kerralla olin nuorempi ja innokkaampi. Terveempikin. Homma eteni melkein iteksiään ensimmäisen vuoden ajan ja painoa lähti noin 24 kiloa. Söin terveellisesti, jumppasin, kävelin ja lopulta juoksin. Juokseminen myös koitui kohtalokseni – tai siis elämäntapamuutoksen kohtaloksi. Kroppa ei sitä kestänyt. No, siitä seurasi alakulo, kiukustuminen ja epätoivo. Olin vihainen maailmankaikkeudelle. Koko elämäni olin ollut vähintäänkin pulska sohvaperuna, enkä välittänyt terveysriskeistä tuon taivaallista. Silti olin pysynyt terveenä. Sitten sen kerran kun jotain terveyteni eteen tein, menetin sen. Lonkka vaivaa edelleen välillä niin pahasti, etten saa nukuttua ilman särkylääkettä. Mulla meni, jos nyt ei elämänhalu, niin ainakin halu noudattaa terveellisiä elämäntapoja. Kilot lähti pikkuhiljaa nousuun ja nyt oon vuosien saatossa kerännyt takaisin kaiken laihduttamani ja vähän päällekin. 

Elämäntapamuutos ei tietenkään ollut ihan noin helppo, mutta intoa oli niin paljon, että homma eteni vaikeuksista huolimatta. Ajan myötä mulla kuitenkin paheni jännittäminen/ahdistuneisuus. Niin paljon, että jouduin hakemaan siihen apua. Jossain vaiheessa musta tuntui, että mun itsetunto karisi samaa vauhtia kilojen kanssa. En osannut olla ”normaali”. Pää ei pysynyt mukana muutoksessa. Toisaalta kun yksi ongelma eli liikakilot hävisi, nousivat muut ongelmat vahvemmin esiin. Joka tapauksessa, nyt kun olen lihavampi kuin koskaan, voin henkisesti paremmin kuin ollessani hoikimmillani. Ironista ehkä, mutta näin minulle kävi. Ehkä lihavuus on mulle jonkunlainen suojamuuri, turvaverkko. Ilman sitä maailma olikin pelottava. Ja vanhana tunnesyöjänä hain sitten turvaa ruuasta, niin kuin aina ennenkin.

Olen edelleen epävarma ja häpeän lihavuuttani, mutta en ajattele asiaa aktiivisesti. Olen jollain tasolla hyväksynyt sen, että olen järkyttävän lihava. En pidä siitä ja haluan muuttaa asian – siksi kirjoitan tätä. Silti se ei estä minua tekemästä asioita tai uskomasta parempaan tulevaisuuteen. Edelleen minulla toki on päiviä, jolloin ajattelen, että en voi tehdä sitä tai kokea tätä, koska olen lihava. Hoikempana olin ehkä itsevarmempi kokoni suhteen – koska ihmiset kohtelivat minua huomattavasti paremmin ollessani normaalin kokoinen - mutta en missään tapauksessa ollut itsevarma muuten. Epävarmuudesta huolimatta nautin nyt elämästäni enemmän, mikä myös on paradoksaalista. Joku voisi sanoa sitä itsepetokseksi, mutta ei se sitä ole. Nyt minulla ei ole tarvetta nipottaa asioista eikä murehtia mahdollista lihomista. Asiat ovat päin honkia muutenkin, joten ihan sama ottaa rennosti. Se jättää tilaa pienistä asioista nauttimiselle. Voin ihan vain nauttia ilman että takaraivossa takoo ajatus jäätelön kalorimäärästä tai alleista, jotka tursuavat paidan lyhyistä hihoista. Nyt kun miettii, niin olihan tollaiset ajatukset silloin normaalipainon rajamailla aika käsittämättömän turhia.

Nyt yritän taas laihtua, mutta ennen kaikkea muuttaa elämäntapojani. Tavoitteeni on edetä tuskastuttavan hitaasti, niin, että muutokset oikeasti voisivat jäädä pysyviksi. Tarkoitukseni on oppia yhdistämään terveelliset elämäntavat ja rentous, joskaan en tiedä onnistuuko se ikinä. Olen aina ollut joko tai -tyyppi, enkä osaa tehdä mitään vain vähän.  Se on aina kaikki tai ei mitään. Mulle ei kuitenkaan nyt ole mahdollista sysätä kaikkea muuta elämää sivuun laihdutuksen tieltä, niin kuin viimeksi tein. Lähtökohta on siis erilainen, mutta niin ovat tavoitteetkin. Epäilemättä olen oppinut jotain edelliskerrasta, mutta miten tuoda se oppi käytäntöön? Ettei taas tulisi tehtyä samoja virheitä. Motivaatiota muutokseen ainakin on, ja toivottavasti myös malttia löytyy.

No, se jää nähtäväksi miten tässä käy. Joka tapauksessa matkaa alkaa nyt.