Etsivä löytää?

Viime viikko meni huonosti laihdutuksen kannalta, muuten ihan hyvin. Lenkillä en käynyt kuin kerran, mutta vastaavasti tuli hyötyliikuntaa enemmän kuin normaalisti. Olin muutaman päivän ystäväni luona toisessa kaupungissa ja se teki kyllä hyvää päälleni. Syömiset taas oli ihan poskellaan, siis jopa minuksi. Ja nyt en osaa palata herkkumättölinjalta normiruokaan, vaan olen jatkanut mättämistä tälläkin viikolla. Eikä asiaan ole tulossa muutosta, koska lähden taas huomenna reissuun, tällä kertaa porukoille. Tää koko alkuvuosi on mennyt enemmän tai vähemmän reissatessa ja muutenkin elämä on nyt aika stressaavaa. Ei siis mikään otollinen aika laihduttamiselle, mutta turha minun on parempaa hetkeä odotella. Elämä on nyt ja nyt se pitää laihduttaakin. Vaikkakin tää eka kuukausi on ollut lähinnä laihdutusajatukseen totuttelemista ennemmin kuin varsinaista laihdutusta, niin silti. Ilmoittauduin siihen painonhallintaryhmään, josta kirjoitin joku aika sitten, mutta en vielä tiedä pääsenkö si

Musta ois ihan tosi kivaa laihtua vähintään kilo viikossa. Tavoitepaino ois saavutettu nopeammin ja pääsis shoppailemaan uusia kivoja vaatteita nopeammalla aikataululla. Mutta miten ne nopeasti pudotetut kilot sitten pysyvät poissa? Innosta höyryten on helppo sietää nälkää ja patistaa itseään syömään aina vain vähemmän ja aina vain terveellisemmin. Mutta jossain vaiheessa se into latistuu. Eikä laihduttaessaan olekaan opetellut painonhallintaa ja terveellisiä elämäntapoja, kun on keskittynyt painonpudottamiseen. Itsensä nälkiinnyttäminen ei ole oikeasti terveellistä, vaikka moni sitä lihavalle ehdottaakin. Ja moni lihava sitä kokeileekin. Laihdutuksen loputtua iskee nälkävelka ja henkinen väsymys, ja laihduttanut läski palaa takaisin vanhoihin tottumuksiin ja lihominen on kätevästi aloitettu uudelleen. Hetken päästä painoa on tullut jo niin paljon, että masentuu eikä jaksa edes yrittää pysäyttää painonnousua. Ja sitten sitä ollaankin jo menty ensimmäisen lähtötilanteen ohi. Hienoa, jo

Olen jollain tasolla aina tiedostanut, että laihdutuksen tulisi olla muun elämän ohessa tapahtuva asia, ei suinkaan elämän keskipiste. En kuitenkaan ikinä ole osannut toteuttaa sitä. Sen ainoan kerran, kun tosissani laihdutin, en muuta tehnytkään. Mun elämä oli kirjaimellisesti pelkkää laihduttamista. Jos menin kesäksi töihin, laihdutus unohtui. En ole ikinä jaksanut liikkua enää töiden jälkeen (pitkät työmatkat toki vaikuttavat asiaan) enkä todellakaan jaksa nousta neljältä liikkumaan, että kerkeäisin tehdä sen ennen töihin menoa. Iltavuoropäivinä taas en saanut ikinä tehtyä mitään ennen töihin lähtöä. Käsittämättömintä on se, etten osaa edes opiskella kotoa käsin ja laihduttaa samaan aikaan. Nyt mun pitäisi opetella siihen. On käsittämättömän vaikeaa muuttaa yksi pieni asia kerrallaan, niin ettei se muutaman päivän päästä unohdu. Kun muuttaa useamman asian kerralla, on muutos niin iso, että sen väkisinkin huomaa ja myös muistaa. Se vaatii huomiota. Sen sijaan joku yksittäinen as

Nyt voisin vetää yhteen ekaa viikkoa, joka "kaatui" omaan mahdottomuuteensa. Eli siis kävin lenkillä tasan kerran. Ja lupasin itselleni, että saan toisen lenkin keskiviikon hyötyliikunnoista. En varmaan olisi saanut itseäni silloin edes kotiin asti ilman tuota ajatusta, vaan olisin jäänyt jonnekin hankeen makaamaan. Oli se vaan kamalan raskas päivä. Oli jäätävä päänsärky, söin huonosti, piti olla menossa ja vieläpä skarppina koko ajan ja liikkua vieraassa kaupungissa - plus istua linja-autossa kolme tuntia per suunta. Muutenkaan en ollut vielä palautunut kaikesta reissaamisesta, kun flunssakin oli päällä, niin lisäreissaaminen vain pahensi asiaa. Torstaina päädyinkin nukkumaan neljän tunnin päikkärit univelkoja kuitatakseni ja nyt on unirytmi iloisesti sekaisin. Siitä lenkistä huomasin sen verran, että itse kävely on ihan ok, kunhan tie vain on sula. Valitettavasti monessa kohtaa oli jäätä ja se tarkoitti sitten aikamoista hipsuttelua. Kun kävelyssä on tarpeeksi vauhtia

Otsikosta huolimatta en ole sotimaan lähdössä, vaan olen tässä miettinyt pitemmän tähtäimen suunnitelmaa tälle elämäntaparempalle. En ole koskaan sietänyt epävarmuutta, enkä pidä epämääräisistä suunnitelmista. Se on sekä vahvuus että heikkous. Selkeä ja tarkka suunnitelma on helppo noudattaa, mutta usein siinä ei ole liikkumavaraa, mikä on joskus hyvä, joskus kaikkea muuta kuin hyvä. Minun on kuitenkin pakko tehdä suunnitelma, joka sitouttaa minut tekemään asioita päämäärieni saavuttamiseksi. Toki elämän mittaisen projektin kanssa suunnitelmassa on pakko olla myös pelivaraa, koska elämä heittelee välillä tosi hikisiin rakoihin ja eteneminen on muutenkin jatkuvaa, jos ei vuoristorataa, niin mutkaista ja mäkistä huonokuntoista peltotietä vanhalla autolla, josta puuttuu kaikki mukavuudet, eikä kukaan tiedä milloin se pettää. Suunnitelmani on siis se, että edistymistä on seurattava erilaisin keinoin, jotta jotain tulee tehtyä. Painonseuranta. Tämä on asia, joka on tärkeää toteuttaa,

Tiesin jo etukäteen, että keskiviikkona herkuttelen, mutta en suunnitellut, että aloitan jo tiistaina. :D En edelleenkään osaa ajoittaa syömistä - tai osaan teoriassa, mutta sen toteuttaminen käytännössä on mulle liian haastavaa. Sen takia törmään jatkuvasti siihen, että joko menen kauppaan nälkäisenä tai olen jossain huitelemassa ja nälkä yllättää ja siinä vaiheessa ei halua muuta kuin nopeasti jotain energiaa. Tänäänkin totesin kotoa lähtiessä, että pitäisi syödä jotain ennen lähtöä, kun aamupalasta oli jo kolme tuntia ja tiesin että palaan kotiin aikaisintaan toisen mokoman jälkeen. En kuitenkaan kerennyt syödä enää siinä vaiheessa, joten ennen kotiinpaluuta päädyin ostamaan sipsejä ja suklaapatukoita. Ja vielä pari pientä jätskituuttia. Suklaapatukka oli suunnitelmissakin huomista varten, mutta ei mun pitänyt neljää sellaista ostaa, saati sitten noita muita... Ihme kyllä söin vain puolikkaan twixin, puolet sipseistä (n. 100 g) - ja ne jätskit. Normaali ihminen kauhistuu tuosta mää

Miksi haluan laihtua?  Kun vaaka näyttää 96,1 kg ja pituutta on noin 160 cm, niin luultavasti aika moni tahtoo laihtua. Niin minäkin. Haluan laihtua, koska mua nyppii olla läski . Se nyppii mua, koska tunnen itseni kömpelöksi ja myös rumaksi. Välillä mulla on päiviä, joina ajattelen näyttäväni ihmiseltä, mutta sitten muistan olevani lihava. Mulla on myös aikamoiset sukurasitteet : on diabetestä, sepelvaltimotautia ja muuta. Laihduttamalla varmaan pystyisin pienentämään riskiä sairastua noihin. Toisaalta elämä on viime aikoina taas näyttänyt sen, että aika vähän sitä on omilla teoilla vaikutusta. Sen takia mussa oikeestaan riitelee halu laihtua ja halu vain nauttia elämästä niin kauan kuin sitä kestää. Halu laihtua on kuitenkin voitolla, koska jos niin hyvä tuuri käy, että saa pitkän elämän, niin se loppuaika on aika nihkee, jos on kerennyt sairastaa vaikkapa diabetestä 40 vuotta. Se tauti tappaa hitaasti. Lisäksi toivon, että lonkka kiukuttelee kevyempänä vähemmän . Muutenkin kuv

Otsikosta voi päätellä, etten ole ensimmäistä kertaa asialla. Ensimmäisellä kerralla olin nuorempi ja innokkaampi. Terveempikin. Homma eteni melkein iteksiään ensimmäisen vuoden ajan ja painoa lähti noin 24 kiloa. Söin terveellisesti, jumppasin, kävelin ja lopulta juoksin. Juokseminen myös koitui kohtalokseni – tai siis elämäntapamuutoksen kohtaloksi. Kroppa ei sitä kestänyt. No, siitä seurasi alakulo, kiukustuminen ja epätoivo. Olin vihainen maailmankaikkeudelle. Koko elämäni olin ollut vähintäänkin pulska sohvaperuna, enkä välittänyt terveysriskeistä tuon taivaallista. Silti olin pysynyt terveenä. Sitten sen kerran kun jotain terveyteni eteen tein, menetin sen. Lonkka vaivaa edelleen välillä niin pahasti, etten saa nukuttua ilman särkylääkettä. Mulla meni, jos nyt ei elämänhalu, niin ainakin halu noudattaa terveellisiä elämäntapoja. Kilot lähti pikkuhiljaa nousuun ja nyt oon vuosien saatossa kerännyt takaisin kaiken laihduttamani ja vähän päällekin.  Elämäntapamuutos ei tieten