Etsivä löytää?

Mie innostuin eilen, kun HeiLauta elämää -blogissa oli juttua unelmakartasta . Googlettelin sitten sitä vähän ja kirjoittelin itselleni sellaisen. Mulla ei nyt mitään lehtiä ole, eikä mainoksiakaan tule, joten piti ihan kynällä ja paperilla toteuttaa, mutta en koe itseäni kauhean visuaaliseksi muutenkaan, joten kai se näinkin toimii. Tein kyllä siitä myös yksinkertaisen kuvakollaasin pixabaysta löytyneillä kuvilla ja laitoin sen tietokoneeni taustakuvaksi. Täten se vilahtaa näköpiirissäni päivittäin, vaikkei karttamuodossa olekaan. :) En osannut käyttää tähän kauheasti aikaa, vaan halusin tehdä sellaisen, etten itse rajoita omia haaveitani. Mulla kun on tapana järkeillä vähän liikaa. Tällaisissakin haluaisin rajata automaattisesti pois kaikki "mahdottomat", ja arvatkaas kuin paljon unelmia silloin jää jäljelle? Oon lopputulokseen aika tyytyväinen ja kaikki kartalle päätyneet asiat ovat sellaisia, jotka oikeasti haluan elämääni. Ei ne mitään pakkomielteitä ole, mutta joka

Tän postauksen piti olla jotain elämäntapamuutokseen liittyvää, mutta mun elämä on nyt sellaisessa - onneksi tällä kertaa positiivisessa - myllerryksessä, että mun on vaikea pysyä perässä, joten kirjoitanpa sitten harrastuksista. Tavallaan tääkin liittyy elämäntapamuutokseen, jos sen näkee laajemmin kuin vain laihduttamisena. Itse ainakin pyrin nimenomaan elämän laadun parantamiseen ja uskon, että harrastuksilla on siinä paikkansa. Mä en ole koskaan harrastanut mitään pitkäjänteisesti, vaikka jotain juttuja olenkin kokeillut ja nyt olen alkanut kaivata jotain mukavaa harrastusta. Oikeastaan on jo pitemmän aikaa tuntunut siltä, että joku harrastus olisi mukava aloittaa, mutta pitkä matka joka paikkaan yhdistettynä opiskelijabudjettiin on hillinnyt intoa. Kai sitä elämässä olisi hyvä olla muutakin sisältöä kuin työ. Mulla ei oikein ole mitään intohimoa, enemminkin on pitkä listä asioita, joista en ainakaan pidä. :D  En tiedä onko aikuisiällä harrastuksen aloittaminen vaikeampaa vai

Mulla on ollut stressaava vuosi, eikä se stressi näytä loppuvan tämän vuoden puolella. Sanotaan vaikka nyt sen verran, että stressiä aiheuttaa opiskeluun liittyvät asiat ja sen lisäksi mm. läheisten terveystilanne. Lisäksi oon aika varma, että oon sairastunut kakkostyypin diabetekseen, mutta en uskalla mennä lääkäriin, jossa asia selvitettäisiin. Nyt mua on kaiken päälle alkanut stressata tämä mun lihavuuteni ihan eri tavalla kuin aiemmin. Mä oon tän blogin olemassaolon aikana lihonut varmasti yli kymmenen kiloa eli ei oo mennyt niin kuin suunnittelin. Sen toukokuun ajan, kun kiristelin tosissaan, sain painoa hieman pois, mutta se myös stressasi ja ahdisti. Painonpudotus oli niin vähäistä, ettei se mitenkään ollut sen stressin arvoista. Sen jälkeen stressiä on muutenkin ollut niin paljon, että olen tietoisesti jättänyt laihduttamisajatukset sikseen. Elokuussa vähän ajattelin asiaa, mutta opintostressi lopulta vesitti senkin. Lisähankaluutena on ollut "repaleinen" elämä koko

Tää on nyt ehkä vähän ankea postaus, mutta haluan kirjoittaa tämän tulevaisuuden varalle. Olen siis toista kertaa pudottamassa kymmeniä kiloja, joten tää teksti perustuu ihan mun omiin kokemuksiin. Haluaisin mieluusti välttää ne ongelmat, joihin homma viimeksi tyssäsi, joten ei kun menneitä muistelemaan. Aloittaessani ensimmäisen laihdutusyritykseni painoin 91,5 kiloa. Päätin laihtua vähintään 30 kiloa ja onnistua siinä. En ihan onnistunut, painoa lähti "vain" noin 24 kiloa. Ensimmäinen kymppi lähti varmaan pelkällä innolla, syömällä vähän ja lisäämällä liikuntaa - tai oikeammin aloittamalla liikkuminen. 85 kilon kohdalla oli kuuden viikon "jumituskausi", joka johtui siitä, että olin vanhemmillani ja söin huomattavasti enemmän kuin kotonani. Kävin kuitenkin lenkillä vähintään viisi kertaa viikossa ja yleensä kävelin kymmenen kilometriä kerralla. Paino pysyi samassa, mutta senttejä lähti vyötäröltä. Kotiin palattuani aloinkin jo aika pian juosta, tosin aloitin k

Edellisestä postauksesta onkin vierähtänyt melkein kolme kuukautta. Se kaiketi kertoo siitä, miten hyvin laihduttaminen etenee. Ei ole edennyt ollenkaan. Päinvastoin. Olen lihonut viime talvesta varmaan viisitoista kiloa ja jo silloin painoin 98 kiloa. Eli... No, en ole vaa'alla käynyt, mutta en sovi enää vaatteisiini, joten siitä tämän lihomisen päättelen. Harmittaahan se ihan vietävästi, mutta samalla on todettava, että ei mulla ole ollut motivaatiota eikä edes voimavaroja tehdä mitään asialle moneen kuukauteen. Voimavaroja ei ole edelleenkään, koska elämä on mitä se on. Ikäviä asioita tapahtuu, mutta onneksi niitä kivojakin. Harmi vain, ettei niistä mukavista jutuista osaa iloita, kun koko ajan on pelko ahterissa niitten ikävämpien asioiden takia. Kaiken lisäksi oon tosiaan todella väsynyt, kai se jatkuva stressi syö naista. En siis ole oikeasti edes yrittänyt uhrata ajatuksia ruualle tai liikunnalle, vaan olen keskittynyt siihen, että saan nukuttua tarpeeksi ja tehtyä pako

Kirjoittelin viimeksi, että yritän vähentää herkuttelua rahatilanteeni vuoksi. Mähän pystyn opiskelijabudjetillakin syömään älyttömän paljon herkkuja, enkä vain tajua miten jotkut voi saada ruokaostoksensa tehtyä satasella kuussa. Vaikka mä karsin jossain vaiheessa herkut nollaan, niin en siltikään saanut ruokamenoja pienemmäksi. Käytän ruokaan enemmän rahaa kuin yksikään tuttuni, mutta se varmaan johtuu siitä, että meillä kotona ei ikinä pihistelty ruuassa. Me ei koskaan tehty ulkomaanmatkoja, eikä me saatu muotileluja. Mutta ruokaa meillä oli aina riittävästi, ja jopa liikaa. Ruoka on siis asia, josta mä en osaa säästää. Kaikki muut menot mulla onkin sitten olemattomia. En ikinä käy leffassa, en ostele kivoja asioita, en sisusta kämppää... Tyydyn tosi vähään, mutta ruokaa pitää olla paljon ja sen pitää olla hyvänmakuista. Nyt, kun päätin, että en käytä rahaa herkkuihin, mun syöminen ei oikeestaan ole juurikaan muuttunut. Vain ne herkut on jäänyt pois. Paitsi, että syön kaikenlai

Sen YTHS:n painonhallintaryhmän jälkeen homma on lähtenyt taas aivan väärille urille. Tiesin ennestään, että työssäkäynti sotkee minun syömisen. Niin se on aina ollut ja varmaan tulee olemaan maailman tappiin asti. En vain osaa syödä fiksusti, jos en voi tehdä pelkästään sitä. Pitkän työpäivän ja sen päälle pitkän bussimatkan päälle en jaksa liikkua, enkä kyllä oikein tehdä mitään muutakaan. Inhoan eineksiä, mutta niitäkin on tullut syötyä, kun ei huvita kokkailla. Kasviksia syön lähinnä töissä ja ainoa järkevä ateria mun päivässä onkin lounas, koska syön lounaalla pääosin kotitekoista ruokaa kasviksilla.  Se "oma ohjaaja", joka minulla oli siinä ryhmässä, sanoi, että minun pitäisi mennä YTHS:lle hakemaan apua syömisasioissa, koska kuulostan syömishäiriöiseltä. Ei se mitään diagnoosia antanut, sanoi vain, että niitä on niin monenlaisia. Olen kyllä jo vuosikausia tiedostanut, että syömiseni ja ruokasuhteeni on ihan vinksallaan, mutta en ole koskaan ajatellut syömishäiriön

  Tämmöisellä paiskattiin, kiitos Lennu blogista Sopimattomasti lihava . :) Jospa mennään nyt suoraan asiaan eli niihin faktoihin, joita en toivottavasti ole täällä aiemmin huudellut. 1. Opiskelen yliopistossa arkistoalaa ja olen jumissa graduni kanssa. Se ei jostain syystä kirjoita itse itseään, mikä hämmästyttää minua suuresti. Tämä on ensimmäinen koulutukseni lukion jälkeen ja se on kestänyt liian kauan. Opiskeluaika ei ole ollut minun elämäni parasta aikaa, vaikeuksia on ollut välillä omaa kantokykyä enemmän. Se on näkynyt opinnoissa tuloksissa, mutta myös valmistumisen viivästymisenä. Kaikesta huolimatta olen varma, että olen oikealla alalla. Tykkään arkistointihommista. :) 2. Rakastan leipomista ja etenkin leipomuksien syömistä, mutta tykkään myös muista herkuista, kuten karkeista ja sipseistä. Mielestäni leipominen on terapeuttista. Kai se liittyy käsillä tekemiseen ja siihen, että se on konkreettista. Opiskelu on niin teoreettista ja pään sisällä tapahtuvaa,

Se oli sitten siinä se ryhmä. Ihan hirveästi ei jäänyt käteen, mutta kyllä se auttoi syömään vähemmän ja myös liikkumaan. En tiedä jäikö se apu vain neljän viikon mittaiseksi, se jää nähtäväksi. Toivon kyllä, että jaksan keskittyä syömisiin myös jatkossa. Uuden opettelu vie aikaa enkä mitenkään ole voinut oppia uusia tapoja kuukaudessa. Toivon myös, että liikuntakin pysyy mukana, edes sen 10 minuuttia päivässä. Vika ryhmäviikko meni ihan hyvin... perjantaihin asti. Mulla alkoi harjoittelu torstaina ja kuten arvelinkin, se on sotkenut mun syöntikuviot. Perjantaina mun selkäranka katkesi ihan totaalisesti, koska en töissä kerennyt syödä välipalaa ja nälkä kerkesi kasvaa liian suureksi. Veli haki mut töistä yllärinä ja ajeli sitten ympyrää joten haaveet nopeammasta kotiinpääsystä kosahti siihen. Mentiin sit kauppaan, joka sattui kohdalle ja ostin paistopisteeltä hodarin ja kaksi vaniljadonitsia (yhden molemmille). Mutta sitten ostin myös jätskin ja sipsipussin ("vain" 200 g

Se ois tämäkin viikko lopuillaan taas! Tällä viikolla syöminen on tuntunut kauhean rasittavalta, tai jotenkin raskaalta. Jotenkin se jatkuva kyttääminen, että tulee varmasti lautasmallin mukaan ja syö tarpeeksi kasviksia ja tarpeeksi usein, tuntuu ahdistavalta. Tuntuu, että menee hirveästi aikaa siihen, että ajattelee syömistä. Eikä sen pitäisi olla niin. Siinä ryhmässä kommentoidaan herkästi just sitä, jos syö vaikka yhdenkin välipalan, jolta puuttuu kasvikset. Lisäksi oon saanut parannuskehoitusta siitäkin, kun jollain aamupalalla on ollut pelkkä hedelmä leivän lisäksi, muttei kasviksia. Täähän ei enää jatku kuin viikon, joten kauaa ei tarvi nipottaa, mutta mua vähän pelottaa, että se kääntyy itseään vastaan. Se mun "oma" ohjaaja, joka siis tietää tarkemmin mun taustaa ja tavoitteita, kyllä totesi, että syön tarpeeksi monipuolisesti ja kun oon sen ekan viikon jälkeen vaihtanut meetvurstin broileriin, niin ei oo mitään sanomista. Lisäksi se antoi mulle ohjeita miten kannatt

Toukokuu on kohta ohi! Minnekä tämäkin kuukausi taas hävisi? Laihdutuksen osalta tää kuukausi on ollut eka, kun jotain on oikeasti tapahtunut siinä mielessä, että olen tehnyt oikeita asiota edes vähän. Toisaalta on lipsunut siihen laihdutuskuplaan ja oonkin nyt tosi kusisessa raossa opintojen kanssa. No, ei siitä sen enempää. Eilen yllätin itseni menemällä aamulla lenkille. Siis olin kyllä syönyt aamupalan ja heräillyt sen pari kolme tuntia, mikä yleensäkin menee... Olen siis aamuisin tosi hidas, ja jos ei ole pakko, niin en edes viiti potkia itteeni vauhtia. Mieluummin heräilen pitemmän kaavan mukaan silleen lempeästi. Mutta joka tapauksessa sen lorvimisen ja vetelehtimisen sijasta jälkeen vedin lenkkikamat niskaan ja painelin pihalle. Ei se ollut tämän viikon tehokkain tai edes pisin lenkki, mutta jotenkin mukava kuitenkin. Oon tänä vuonna tykästynyt tuohon valoisuuteen, jota oon viime vuosina lähinnä inhonnut. Oon vissiin kärsinyt jonkin sortin kevätmasennuksesta/väsymyksestä, mut

Veli hengailee täällä edelleen, enkä tiedä milloin se lähtee. Eikä se tiedä itsekään. Tilanne on pakon sanelema, vaikka se varmaan mielellään olis täällä muutenkin, kun se on sellainen sosiaalisempi tapaus. Mulla taas leikkaa kiinni liki päivittäin, mutta yritän olla tiuskimatta. Eihän se tahallaan mua ärsytä, mä vaan ärsyynnyn kaikesta. Pää hajoo, kun en saa olla yksin. Oon asunut yksin seitsemän vuotta, enkä tykkää yhtään siitä, ettei asioita tehdä mun tavalla (meidän käsitys mm. siisteydestä on ihan eri). Mä myös tarvin yksinoloa, ettei mun pää räjähdä. Toisille se ei oo niin tärkeetä. Mä en osaa sanoa, että haluan esim. lähteä yksin lenkille, vaan joudun käyttämään kepulikonsteja, että pääsen livahtamaan... Veljeni nimittäin kiskoo kengät jalkaansa, jos näkee, että oon lähdössä, enkä halua loukata sitä, koska se on niin herkkä. Ja koska tää kämppä on yksiö, niin sitä lähtöä on aika vaikee pimittää... En myöskään saa opiskeltua, kun se on tossa. En saa opiskeltua kirjastossakaan, k

Kirjoittelin viimeksi liikkumisen vaikeudesta. Sen myötä totesin, että varsinaiset liikuntatavoitteet on mun kohdalla utopistisia, olivat sitten mitä tahansa. Joten otin tälle viikolle tavoitteeksi liikkua 10 minuuttia päivässä. Ihan sama miten. Oli se sitten lähikaupassa käynti tai pyykkituvan ja asunnon väliä kulkeminen (hissitön talo). Jos liikkuminen, siis myös se arkiliikunta, on oikeasti täysin nollassa niin kuin minulla on, tämäkin on parannus. Kerta muutokset pitäisi jäädä pysyviksi, niin yritetään nyt ensin lisätä arkiaktiivisuutta ja mietitään sitä muuta liikkumista sitten myöhemmin. Aktiivisempi arki lienee helpompi toteuttaa kuin äkkiseltään treenaaminen tai vaikkapa lenkkeily. Enkä mä tätäkään tee otsa rypyssä. Toteutuu jos toteutuu. Samalla tavoitteella aion mennä koko kuun, tai itse asiassa koko loppuelämäni. Vaikka en jaksaisi urheilla, niin yritän saada itseni edes pihalle joka päivä. Tiedän, ettei se toteudu joka päivä varsinkaan näin alussa. Mun pitää opetella siihe