Liikunnan ilo?

Oon kirjoittanut aika paljon siitä, miten hankalaa liikunta mulle on. Nyt päätin kirjoittaa siitä kokonaisen postauksen, koska koen sen ihan oikeasti ongelmaksi. Liikkumalla ei laihdu, mutta silti liikkuminen olisi terveellistä. Mulle liikunnasta tekee ongelmallista lonkkavaiva, rahapula ja ennen kaikkea asennevamma.

En muista miten paljon olen lonkkavaivastani avautunut, mutta tiivistetysti sanottuna ongelma on se, että mun lonkat, erityisesti toinen, kiertyy sisäänpäin. Elämäntapojani remppaillessa sitten hurahdin epäonnekseni juoksemiseen, lonkka alkoi oireilla ja sain lääkäriltä lähetteen fysioterapeutille. Fyssari sitten totesi, että sun ei ois ikinä pitänyt edes aloittaa juoksemista ja ettei mun koskaan pidä harrastaa mitään liikuntaa, jossa tulee hyppyjä. Samalla se kielsi mm. kyykkäämisen ja pyöräilynkin. Lisäksi mun pitäisi opetella kävelemään toisin. Alussa yritinkin, mutta arkikävelyssä se unohtuu aina ja kävelenkin taas ihan päin honkia. Ongelman ydin on siis siinä, että rasitus kohdistuu lonkan asentovirheen takia väärin. Mulle tää oli törkeen kova isku ja lopun alkua. Oikeestaan siitä mun takaisin lihominen alkoi. Mä en ole ikinä pitänyt liikkunnasta ja sitten kun löysin lajin, josta pidin, sen harrastaminen loppui lyhyeen. Toinen laji, josta tykkäsin, oli kuntonyrkkeily, mutta eipä sitäkään tällä lonkalla harrasteta.

Lapsena tykkäsin ihan törkeen paljon uimisesta (joka tosin oli lähinnä vedessä leikkimistä) ja luistelusta. Vietinkin talvet jäällä ja kesät järvessä. Silti se oli aina leikkiä eikä suinkaan mitään treenaamista jonkun seuran mukana tms. Mä en oo ikinä harrastanut liikuntaa tosissani, jollei sitä juoksemista lasketa. Oikeestaan mä en haluaisi nytkään harrastaa liikuntaa tosissani. Mä haluaisin, että se olisi leikinomaista, hauskaa. Viime talvena kävin pari kertaa luistelemassa veljentytön kanssa

ja se oli tosi kivaa! Myös uiminen (tai siis leikkiminen) lasten kanssa on kivaa. Siinä tulee liikuttua huomaamattaan. Mutta liikkuminen vain liikkumisen vuoksi on inhottavaa ja tympäisevää. Valitettavasti mun oma arkeni on erittäin liikkumatonta. Ei mulla tule mitään liikuntaa, ellen erikseen itseäni siihen pakota. Ei edes arkiliikuntaa tule, koska mä valehtelematta pystyn viettämään neljä päivää käymättä edes pihalla ihan etten edes huomaa ajankulua.

Oon miettinyt pääni puhki, että mitä lajia haluaisin kokeilla. No ylläripylläri kaikki vähänkin kiinnostava on mulle liian kallista. Juoksemiseen ei tarvinnut kuin lenkkarit. Mulla on kotona kaapeissa pölyä keräämässä käsipainot, kahvakuula, voimavanne (eli siis sellainen painava hulavanne), jumppapallo, jumppamatto, kuminauhat, hyppynaru... Mikään noista ei vaan nappaa pidemmän päälle. En oikein tiedä johtuuko se asennevammasta, vai eikö ne vaan ole sellaisia lajeja, joista minä henkilökohtaisesti jaksaisin innostua. 

Epäilemättä minulla on asennevammakin. Inhottavaa kaikki missä tulee hiki ja pitää rehkiä, yäk. Huono kunto laskee liikuntafiilistä ilman muuta, mutta se ei ole ainoa syy miksi liikunta on niin vastenmielistä. En vain jaksa innostua mistään liikuntamuodosta niin paljon, että saisin itseni tekemään sitä useammin kuin kerran tai kaksi. En halua tehdä mitään, mistä en pidä. Silti minussa on myös halu liikkua ja olen oikeasti myös nauttinut juoksemisesta kaiken tuskan keskellä niin paljon, että mikään sääilmiö ei saanut jättämään lenkkiä väliin. Mikään muu laji ei ikinä ole antanut mulle sellaisia fiiliksiä kuin juokseminen ja luulen, ettei toista sellaista lajia ole olemassakaan. Joka tapauksessa haluaisin löytää jonkun kivan lajin tai kaksi, joista nauttisin. Lajien pitäisi kuitenkin ainakin tässä elämänvaiheessa olla ilmaisia.

Olen tässä vanhemmiten viisastunut sen verran, että tiedostan, ettei liikunta jää pysyväksi elämäntavaksi, jollei siitä nauti. Voihan sitä itsensä pakottaa lenkille tai jumppaamaan, mutta ei tarvita kuin vähänkin vaikeampi hetki, niin se "unohtuu". Siitä on helppo luopua, kun siitä ei nauti. Jos siitä nauttii, sen haluaa pitää osana elämää myös kiireisempinä aikoina eikä siitä luopuminen tunnu edes vaihtoehdolta. Olisi kai se ihan hyvä harrastaa sitä liikuntaa edes se yksi kerta. Mutta kuitenkin vielä tärkeämpää olisi se, että se jäisi tavaksi. Pieni pätkä liikuntaa päivittäin vuoden ajan on parempi kuin yksi rääkkikuukausi ja yksitoista sohvalla. Mutta ei sitä varttiakaan jaksa pakertaa päivittäin, jos se on vastenmielistä.

Minun pitäisi siis löytää se kuuluisa liikunnan ilo. Luulin pitkään, ettei sellaista edes ole. En vain voinut käsittää miten joku muka oikeasti voi tykätä liikkumisesta. Juoksun myötä löysin sen itsekin. Juoksemisen loputtua kadotin sen. En usko, että voin löytää liikunnan iloa kahvakuulasta, kun en ole löytänyt sitä tähänkään mennessä. Hommasin sen kuitenkin silloin, kun muutenkin liikuin enkä ollut tällaisessa rapakunnossa kuin nyt, eikä se silti oikein napannut. Mutta mulla ei ole kauheasti vaihtoehtoja, kun minulla ei ole rahaa urheiluun laitettavaksi. Se, että lonkka rajoittaa myös kotijumppailua, on tietenkin harmittavaa. Melkein jokaisessa jumppavideossa tehdään jotain, mitä minä en pysty - tai pystyn ehkä vielä toistaiseksi, mutta siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Ja siitä yhdestä jumpasta voi koitua kipua pidemmäksikin aikaa. Tietenkin siitä voisi vain jättää pois sen, mitä ei pysty tekemään, mutta ensin pitäisi löytää jumppavideoita, jotka sytyttäisivät edes sen verran kipinää, että saisi itsensä kokeilemaan.

Mä en oikeasti tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Mun mukavuudenhalu on jo sillä tasolla, etten edes viitsi aloittaa mitään, mistä tiedän etukäteen, etten jaksa tehdä sitä muutamaa kertaa useammin. Mitään uusia juttuja en myöskään keksi. Mulla ei ole varaa lähteä salille tai ryhmäliikuntatunneille, ja toisaalta olen myös aina inhonnut ryhmäliikuntaa.

Mä voin tosiaan liikkua jotenkin, jos saan itseni pakotettua siihen, mutta pysyväksi tavaksi liikunta ei mulle jää. Usein se jää satunnaisiksi kerroiksi joiden välissä on useampi kuukausi.