Tavoitteita

Tavoitteita pitää olla. Ja niiden pitää olla konkreettisia. Ja jotta homma on mielekästä, tulee olla sekä pitkän että lyhyen tähtäimen tavoitteita. Minulla on suuria haaveita, ainakin elämäntapamuutoksen suhteen. Nyt opettelen mieltämään ne tavoitteina, että oikeasti tekisin asioita niiden saavuttamiseksi. Opettelen myös ymmärtämään, että painonpuotus ja sen pitäminen poissa tarkoittaa sitä, että muutoksien on oltava pysyviä. Minun täytyy luopua sohvaperunailusta lopullisesti enkä voi palata herkkupitoiseen ruokavalioon enää ikinä. Mutta luopuminen ei välttämättä ole huono asia, vaan saan tilalle jotain parempaa. Jos palaan joskus takaisin tämänhetkiseen, niin minun on turha aloittaakaan muutoksien tekemistä. Vähemmällä vaivalla ja harmilla pääsen, jos vain jatkan nyt niin kuin tähän asti. Mutta kun en halua. Minä haluan muuttua. Helppoa se ei tule olemaan, mutta onhan mulla loppuelämä aikaa.

Isoin tavoite on tietenkin normaalipainon saavuttaminen kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista tinkimättä. Koska täytän kolmekymmentä noin puolentoista vuoden päästä (hui!), niin tavoittelen sitä, että olen elämäni parhaassa kunnossa silloin, kun 30 vuotta napsahtaa mittariin. Todennäköisesti en ole silloin saavuttanut normaalipainoa, enkä juokse maratonia, mutta kokonaisvaltaisesti haluan voida paremmin kuin koskaan - ja painaa paljon vähemmän kuin nyt.

Ensi syksynä taas haluan olla siinä kunnossa, että voin mennä salille tai jumppaan. Olen nyt niin huonossa kunnossa, ettei ole mitään järkeä edes yrittää vielä. Ensin mun pitää saada selkä kuntoon (oon edelleen saikulla) ja saada pikkuhiljaa lihaskuntoa hieman paremmaksi. Enkä minä tiedä menenkö jumppaan saati salille ensi syksynä, mutta haluan, ettei kuntoni ole este sille. Haluan voida kävellä 10 km reippaasti ilman, että lonkka tai selkä kipeytyy. Jännä, ettei tällaisia tarvinnut miettiä viisi vuotta sitten...

Painotavoitetta on vaikea laittaa, koska en halua vaa'an orjaksi enkä syömisvammailuun. Syömiseni on edelleen sekaisin, mutta jos lähden nyt rajoittamaan annoskokoa, niin kohta rajoitan lisää ja lisää, kunnes sitten syön kaiken ja enemmän takaisin. Mulle ei yksinkertaisesti riitä pienet muutokset, vaan aina on varaa kiristää vähän. Jättää se omena tai näkkileipä syömättä. Tämän pitäisi muuttua nyt. Siksi en kiellä itseltäni mitään, mutta pyrin lisäämään kasviksia ja hedelmiä. Olen siinä onnistunutkin vähän, tosin lääkitykseni takia olen vähän sekaisin päivärytmini kanssa (nukun melkein koko vuorokauden, tai vähintään nuokun) eli ei aina tule syötyä kuin kerran tai kaksi päivässä. Mutta yritän kuitenkin vähän kerrallaan parantaa. Tässä vaiheessa ei haittaa, vaikkei paino putoaisikaan, ensin täytyy saada tavallinen ruoka ja kasvikset taas maistumaan. Oikeastaan se, että syksyllä voisin todeta painon tulleen alaspäin, riittäisi.

Syksyllä on sitten aika miettiä uusia välitavoitteita vähän riippuen tietenkin siitä mikä tilanne silloin on elämässä. Pystynkö menemään salille, lähdenkö sinne, miten selkä voi... Millainen suhde minulla on syömiseen? Mikä on realistista? Liian ehdoton ei voi olla, mutta on helpompi muistaa tavoite arjessa, jos on joku aikaraja olemassa.

Tämä kaikki täytyy saavuttaa siten, että pysyn työkuntoisena enkä unohda muuta elämää. Syömisoireiluni ei voi vain muuttaa muotoaan, vaan sen täytyy yksinkertaisesti parantua. Minulla ei ole elämässäni ihmisiä, jotka ottaisivat kopin, jos minä menen rikki. Painonpudotus, vaikka todella tärkeää onkin, ei saa muodostua elämää tärkeämmäksi asiaksi. Viimeksi niin taisi käydä. Ja sitä sotkua yritän nyt selvitellä. Toivottavasti olen viisaampi kuin silloin, eikä vauhtisokeus iske, vaikka paino jossain vaiheessa toivottavasti oikeasti lähteekin laskuun.