Neuvottomuus on päivän fiilis

Mulla on ollut stressaava vuosi, eikä se stressi näytä loppuvan tämän vuoden puolella. Sanotaan vaikka nyt sen verran, että stressiä aiheuttaa opiskeluun liittyvät asiat ja sen lisäksi mm. läheisten terveystilanne. Lisäksi oon aika varma, että oon sairastunut kakkostyypin diabetekseen, mutta en uskalla mennä lääkäriin, jossa asia selvitettäisiin. Nyt mua on kaiken päälle alkanut stressata tämä mun lihavuuteni ihan eri tavalla kuin aiemmin. Mä oon tän blogin olemassaolon aikana lihonut varmasti yli kymmenen kiloa eli ei oo mennyt niin kuin suunnittelin. Sen toukokuun ajan, kun kiristelin tosissaan, sain painoa hieman pois, mutta se myös stressasi ja ahdisti. Painonpudotus oli niin vähäistä, ettei se mitenkään ollut sen stressin arvoista. Sen jälkeen stressiä on muutenkin ollut niin paljon, että olen tietoisesti jättänyt laihduttamisajatukset sikseen. Elokuussa vähän ajattelin asiaa, mutta opintostressi lopulta vesitti senkin. Lisähankaluutena on ollut "repaleinen" elämä koko vuoden. Oon reissannut suht. paljon, eikä mulla oo ollut sellaista normaalia arkea lainkaan. En oo ees viitsinyt yrittää muuttaa asioita kahden viikon pätkissä. Mä en vaan osaa syödä oikein seurassa ja mun syömisseura on usein yhtä hunningolla kuin minäkin.

Mun syöminen on todella sekaisin ja mua ahdistaa tää tilanne. Mutta mä en osaa tehdä asialle itse enää mitään. Terveydenhuoltoon mä en halua ottaa yhteyttä, koska en kestä tuomitsemista, en halua tietää painoani, enkä jaksa yhtään ylimääräistä stressiä. Mä tiedän, että mun ongelmat on mun pään sisällä ja siksikään en usko, että terveydenhoitajasta olisi apua. Painonhallintaryhmissä yms. pyritään hoitamaan oiretta, eli sitä vinksallaan olevaa syömistä, ei niitä syitä, miksi syömiseni on päin honkia. Ja mä en enää usko siihen, että mä voin laihtua pysyvästi ilman, että mun koko ajatusmaailma ja mieli muuttuu. Voinhan mä kuukauden kuvailla annokseni ja pyrkiä täydellisyyteen, kun joku sitä valvoo, mutta eihän se muuta sitä, mikä mun pään sisällä on sekaisin. Se vain oikeastaan vahvistaa sitä vääränlaista ja haitallista ajattelumallia, mitä mä toteutan. Kaiken lisäksi ne ryhmät ja muut tukitoimet loppuvat hyvin pian, koska "osaan syödä oikein". Ja sit kun oon omillani, niin en tosiaankaan syö oikein, koska en jaksa. Eikä sille mun päänsisäiselle ongelmalle ole taaskaan tehty mitään, joten ydinongelma on edelleen olemassa, vaikka olisinkin syönyt oikein muutaman viikon ajan. Nyt mä oon siis tilanteessa, jossa mua ketuttaa lihavuuteni sen verran paljon, että haluaisin tehdä asioita laihtuakseni, mutta en uskalla, etten tekisi hallaa itselleni ja keholleni. 

Mä haluaisin mm. kokeilla vähähiilihydraattista ruokavaliota, koska se kuulostaa mun mielestä järkevältä. Uskon oikeasti, että se auttaa esim. diabeteksesta kärsiviä. Kun jättää sokerit pois, niin varmaan sokeriarvot paranee. Mutta mä en ole valmis luopumaan leivästä, vaikken sitä normaalisti syökään kuin kerran päivässä. Mä en jaksa maitotuotteita suuressa määrin, enkä siedä ajatustakaan kasvipohjaisista korvikkeista (ne maistuu kamalilta). En halua tilannetta, jossa ruokavalio rajoittaa elämää, kun minä kerran periaatteessa olen niin onnekas, että voin syödä aikalailla mitä haluan. Lisäksi mulla on taustalla kokemus siitä, että väsähdän siihen ruokavalion kyttäämiseen ja se on sitten menoa. Sen edellisen laihdutusviritelmän, joka siis loppui käytännössä jo monta vuotta sitten, jäljiltä en oikein jaksa pakastekasviksia. Ne maistuvat... pakastimelta. Ja tuoreiden kanssa näpräämisessä menee hermot ja kasvikset mätänee jääkaappiin, kun en jaksa niitä kuoria, paloitella ja laitella.

En sitten tiedä olisiko fiksua koittaa mennä kohti vähähiilihydraattista ruokavaliota vähän kerrallaan. Että pikkuhiljaa karsisi asioita. Voisin esimerkiksi jättää osan höttöhiilareista pois syömällä lisukkeena pelkkiä kasviksia riisin tms. tilalla vaikkapa joka toisella kerralla ja jos se tuntuisi hyvältä niin sitten jatkaa sitä karsimista. Toisaalta en halua olla siinä tilanteessa, etten voi syödä esim. ravintolassa mitä haluan. Ja mun joko tai-luonteella ei onnistu se, että eläisin normiarjessa näin ja sallisin itselleni siellä ravintolassa mitä vaan. Enkä mä usko, että voisin olla vähähiilihydraattisella dieetillä lopun elämääni ja se tässä eniten kammottaa. Kyllähän se on tiedossa, että ne mahdollisesti lähteneet kilot tulee takaisin, jos sitä hiilaria alkaa taas puputtaa. Onko tää jonkun tietyn ruokavalion valitseminen/etsiminen vain pyrkimys löytää "helppo tie" laihtumiseen? Jotenkin tuntuu, ettei mun kannata lähteä mihinkään tämmöseen, kun mun mieli on tällainen kun se on. Joka tapauksessa mä tiedän, ettei mun lihominen edes pysähdy ellen mä muuta asioita syömisessäni. Kaikki kiteytyy siis edelleen siihen, että mun pää on niin sekaisin, ettei onnistuminen vain ole mahdollista.

Tämän pohdiskelun lopputulema on siis se, että tarvitsen apua, mutten tiedä mistä sitä hakisin. Tavanomaiset toimet eivät mun kohdalla ole riittäviä. Mulla on, jos ei syömishäiriötä, niin ainakin häiriintynyt syöminen. Sitä ei lautasmallin orjallisella noudattamisella korjata. Koska ongelma on esimerkiksi juuri se, että se lautasmallin noudattaminen menee orjalliseksi ja jos siitä kerran lipsahtaa, niin se oli siinä sitten se yritys. Mä en osaa olla itselleni armollinen. Mussa on perfektionistisia piirteitä, mutta useimmiten en edes yritä, koska siten en voi epäonnistua. Yrittäminen on mulle ensimmäinen askel kohti epäonnistumista. Mä en jotenkin osaa omalla kohdallani nähdä sitä, että repsahdukset, takapakit, huonot valinnat - kaikki ovat elämää, eivätkä ne saisi olla syitä lakata tekemästä oikeita asioita. Näen sen kyllä muiden kohdalla ja voin tsempata toisia jatkamaan virheiden jälkeen, koska eihän mikään yksittäinen huono päivä tai viikko tai edes kuukausi kaada tällaista muutosta ellei sen anna sitä kaataa. Itseni kohdalla en vain jotenkin osaa ajatella näin. Elämäntapamuutoksessa kuitenkin puhutaan loppuelämän kestävistä asioista ja siihen loppuelämään niitä huonoja päiviä kyllä sopii ilman, että niillä on isoa vaikutusta painoon.

Kommentit

  1. Voi kumpa osaisin sinulle jonkin neuvon antaa, joka tässä kaikessa auttaisi. Ainoa jonka osaan sanoa, pikkuhiljaa ajan kanssa - pieniä muutoksia. Vähentää vaikka herkkujen määriä tms.
    Edelleen haen sitä kultaista keskitietä, välillä sen luulen löytäneeni.
    Osa tuttuja ajatuksia..
    Isot tsempit voin kuitenkin antaa <3
    -Laura-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pikkuhiljaa sitä tosiaan pitäisi edetä, mutta ei kärsivällisyys riitä :D en siis osaa sitä pidemmän päälle, kun "mitään ei tapahdu".
      Kiitos tsempeistä <3

      Poista
    2. Minä kanssa rupea tsemppariksi sinulle Kulkija 🌸
      Kärsivällisyys ei täälläkään riitä... helppo sanoa toiselle että pikkuhiljaa..

      Poista
    3. Yritän itsekin edetä nyt pikkuhiljaa, saa nähdä kuinka käy. Se ei ole oikein koskaan onnistunut minulta...

      Poista
    4. Kiitos Laura <3 se on todella vaikeaa! Mulla on tämän postauksenkin jälkeen elämä heittänyt häränpyllyä sen verran, että enpäs tiedä miten edetä, mutta ehkä joskus alkuvuodesta pystyn miettimään asiaa enemmän. Nyt pitää vain koittaa tehdä pieniä hyviä valintoja. Mutta niin kai sen pitäisi aina mennä, hyviä valintoja kaiken muun ohessa. :)

      Tsemppiä sinullekin, yritän kulkea matkassasi mukana! <3

      Poista
    5. Se todellakin vaikeaa, mutta yritän tällä kertaa onnistua oikein tosissani! Voi harmi että elämä heittänyt häränpyllyä, tiedän tunteen. Silloin on vaikea edetä. Niin se varmasti olisi hyvä, hyviä valintoja kaiken keskellä.
      Hienosti olet kulkenut matkassa mukana:)
      -Laura-

      Poista
    6. Onnistut varmasti, sullahan on loppuelämä aikaa opetella! :) Aina, kun huomaa, että lähtee menemään väärään suuntaan/liian lujaa, niin pieni korjausliike ja ollaan taas oikealla radalla. :) Ja joskus elämä vaan vaatii keskittymistä muihin asioihin ja se on ihan ok.

      <33

      Poista
  2. Ihana kuulla taas mitä sinulle kuuluu! <3 Oon ihan innosta piukeena lukenut taas kuulumisiasi :-) Tsemppiä nyt ihan hirmusen kamalan mahdottoman paljon <3 Voin kyllä tunnistaa itseni monestakin samasta jamasta kuin sinä, etenkin syömisten kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos <3 jotenkin lohduttavaa kuulla, ettei ole yksin näiden vaikeuksien kanssa, vaikka ei tämmöistä räpeltämistä toivois kellekään.

      Poista
  3. Saanko muuten kysyä onko opintoihin liittyvä ressi gradu? Itselläni se on tämän vuoden suurin puristus ja murheenkryyni, ainakin siis opintojen osalta. Puhumattakaan että pelottaa että paino nousee varmasti taas kun stressi alkaa... :-S

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bingo :D en suinkaan ole ollut tekemättä sitä aivan liian kauan... No, ei siinä enää ole kuin viimeistelyt, mutta ressaan siitäkin. oli vain tuossa aiemmin syksyllä vähän nihkeetä sen kanssa, kun kävin töissä toisessa kaupungissa ja samalla piti, tai olisi pitänyt, sitä gradua pusertaa.

      Tsemppiä sulle graduun! Ei siinä ressivaiheessa kannata liian aktiivisesti laihduttaa, ainakaan jos sekin ressaa, vaan painon ylläpitäminenkin jo riittää. Itte en tuotakaan osannut.

      Poista
    2. Ah, no niin. Näin vähän muistelinkin että oisit nyt varmaan graduvaiheessa :-) Graduttaako? :-D Mitä sanaa muuten käytät gradun kanssa samassa lauseessa, verbinä? Miekkonen sano että eiks yleisin oo "pitää alkaa VÄÄNTÄÄ gradua". Itselläni verbi vaihtelee, tänään se oli pieraista. Eli pitäisi pieraista johonkin väliin se gradusuunnitelma ja koko gradukin valmiiksi. Eikä ookkaan kun viikko suunnitelman esittämiseen :-D

      Nostan hattua työnteolle ja opiskelulle. Itse en ole koskaan sitä uskaltanut kokeilla kun riitää jo pelkkä opiskelukin haasteeksi :-D

      Kiitos! Joo, pitää lähinnä keskittyä siihen painon ylläpitoon pahimmassa ressissä ja laihduttaa vielä ennen sitä kun ehtii :-D Kandista sain ainakin viime kevään aikana sen kivat öö plus 10 kiloa. Ensimmäinen etappi ois se että osaisin vaan pysyä herkuttelematta stressin alla. Se se on mikä lihottaa eniten.

      Poista
    3. Eii sitten yhtään... :D todellakin! Hmmmm, taidan puhua aika usein räpeltämisestä :D Tsemppii siihen, älä liikaa stressaa! Mulla ainakin oli siinä vaiheessa kaks eri suunnitelmaa, joista proffa sitten torppasi toisen (sen mielenkiintoisemman). Ja siitäkin se on kyllä muuttunut :P

      No niinhän se riittäis, mutta kun sain omalta alalta töitä, niin oli pakko käyttää mahdollisuus hyväksi :) Eikä siinä, työn teko on kivaa, gradun tekeminen ei :D

      Mulla menee aina deadlinen lähestyessä pelkäks mussuttamiseks koko elämä... ja siitä on himputin vaikea päästä sitten irti. Ehkä sitä joskus oppii? :)

      Poista
  4. Spämmään nyt vielä viimeisen :-D

    "Elämäntapamuutoksessa kuitenkin puhutaan loppuelämän kestävistä asioista ja siihen loppuelämään niitä huonoja päiviä kyllä sopii ilman, että niillä on isoa vaikutusta painoon." TÄMÄ. Minulla aina kaikki huonot tai stressipäivät johtavat herkutteluun ja painonnousuun. Josko oppisi, edes joku päivä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei mäkin yritän sisäistää ton! Tarkotin tietenkin sitä, että huonompia aikoja on väkisin, ja jollei niiden anna jatkua liian kauan (esim neljää vuotta tms.) niin ei se oo niin vakavaa painolle. Kun osais heti katkaista sen, kun tajuaa että on ollut jo jonkun aikaa hunningolla. Mulla vaan on taipumusta siihen, että jos tulee huono viikko tai pari, niin en osaa katkaista sitä ja sit se onkin menoa vuosikausiksi...

      Poista
    2. Juurikin näin! Hehe, itse katkaisin kandivuonna ja muutenkin hunningolla olleen painonnousuni vasta syyskuussa. Ja hunningolla oon ollu..ööö..niin kauan kuin tästä nyt on kun viimeksi 3 vai 4v. sitten olin viimeksi normaalipainossa. Että :-D Mutta aina ei vaan oo oikee aika panostaa painonpudotukseen. Ei vaan jaksa ja on muutakin asiaa mielessä kuin paino. Mutta on se hyvä aina edes jossakin välissä herätä ja tsempata. Viimesyksynä ja talvena yritin ja sain sen mitä lie 10 kiloa alas mutta kappas, sitten lihoinkin kandin aikana taas kaikki takaisin ja lisääkin. Nyt on pakko tsempata gradun aikana tai muuten ensi syksynä aloitan laihduttamisen jo jostakin 130 kilosta..hui. Tänä syksynä ja kandiarvosanan saamisen jälkeen (tuli muuten arvosana erinomainen, en vieläkään osaa uskoa sitä kaiken sen stressin jälkeen...) pysähdyin siihen tilateeseen kun tajusin että jos en kohta tee jotain niin vaaka näyttää pian 120 kiloa. Onneksi sain itteäni niskasta kiinni ja nyt se lukema on jo melkein 10 kilon päässä ja kauempana. Sitä lukua en enää halua nähdä, riitti se 116,7kg mistä bloggaamisen aloitin.

      Poista
    3. Se on järkyttävää miten nopeasti paino nousee... etenkin, jos on joskus laihduttanut paljon! Laihtuminen vaan vaikeutuu kerta kerralta ja lihominen nopeutuu. Elimistö ei vissiin tykkää jojoilusta.

      Onnea hienosta arvosanasta! :) Ja hienosti sulla on toistaiseksi mennyt laihduttaminenkin! :) Pitää siinä stressin keskellä koittaa rentoutuakin välillä, ettei tarvitse hakea energiaa herkuista. :)

      Ite yritän sitä, etten sortuis samoihin virheisiin kuin viimeksi. Eli ei mitään nopeeta alkua ja intopiukeena tekemistä, kunnes kroppa pettää ja nälkävelka iskee ja taas mennä yli lähtötilanteen. Hiton turhauttavaa on se, että mun aivot niksahtaa niin helposti siihen laihdutusmoodiin, jossa kiristelen liiankin kanssa, mutten oikein osaa tehdä oikeita asioita ellen ole siinä liian kireässä laihdutusmoodissa... Mutta onhan tässä aikaa opetella. :)

      Poista
  5. Voisitkohan laittaa blogiini kommentilla spostiosoitteesi? Sinulla ei täällä kommenttien valvontaa ole, enkä haluaisi jakaa omaani julkisesti, ettei ilkeät anonyymit iske :-D En julkaise kommenttiasi joten spostisi jää vain minun tietooni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, voin mä sen heittää :) kysele uusiks, jos ei ala kuulua :D

      Poista
    2. En oo vielä saanu aikaseks mutta spostia laittelen kun tässä joulukuun kiire laantuu! :-)

      Poista
    3. No aikamoinen kiire tässä on mullakin, että ei tarvi sitä harmitella :)

      Poista

Lähetä kommentti