Mitä nyt?

Edellisestä postauksesta onkin vierähtänyt melkein kolme kuukautta. Se kaiketi kertoo siitä, miten hyvin laihduttaminen etenee. Ei ole edennyt ollenkaan. Päinvastoin. Olen lihonut viime talvesta varmaan viisitoista kiloa ja jo silloin painoin 98 kiloa. Eli... No, en ole vaa'alla käynyt, mutta en sovi enää vaatteisiini, joten siitä tämän lihomisen päättelen. Harmittaahan se ihan vietävästi, mutta samalla on todettava, että ei mulla ole ollut motivaatiota eikä edes voimavaroja tehdä mitään asialle moneen kuukauteen.

Voimavaroja ei ole edelleenkään, koska elämä on mitä se on. Ikäviä asioita tapahtuu, mutta onneksi niitä kivojakin. Harmi vain, ettei niistä mukavista jutuista osaa iloita, kun koko ajan on pelko ahterissa niitten ikävämpien asioiden takia. Kaiken lisäksi oon tosiaan todella väsynyt, kai se jatkuva stressi syö naista. En siis ole oikeasti edes yrittänyt uhrata ajatuksia ruualle tai liikunnalle, vaan olen keskittynyt siihen, että saan nukuttua tarpeeksi ja tehtyä pakolliset asiat. Kämppä on sekaisin, tiskit tiskaamatta, pyykkivuori kasvaa jne., mutta toivon, että ensi viikolla helpottaa sen verran, että saan edes kotityöt hoidettua.

Mitä laihduttamiseen tulee, niin olen kypsytellyt sellaista ajatusta, että en edes kävisi vaa'alla ollenkaan. Osa minusta haluaa tietää kuinka paljon painan ja tiedän, että vaa'alla sitä laihtumista saa seurattua kätevästi. Mutta jos käyn vaa'alla vain toteamassa, että lihon kilon viikossa laihtumisen sijasta, niin ei siitä kyllä mitään hyötyä ole. Toisekseen, jos sellainen ihme kävisi, että oikeasti alkaisin laihtua, niin tiedän, että vaa'alla käyminen johtaa liian tiukkaan ruokavalioon, joka taas johtaa lopulta mutkien kautta siihen, että lihon kaiken takaisin ja ylikin. 

Haluaisin muuttaa ruokavalioni terveellisemmäksi ja sehän ei ole teoriassa vaikeaa, kun miettii että olen elänyt muutaman kuukauden sipseillä, jäätelöllä ja karkeilla. Jos nuo vaihtaa oikeaan ruokaan, niin ollaan jo aika pitkällä. Mulla kun menee tää touhu aina överiksi, ääripäästä toiseen, niin mulle on todella vaikeaa löytää mitään kohtuutta tai sitä kuuluisaa keskitietä missään. Olen joko tai -ihminen joka asiassa. Jos luen, luen koko kirjan yhdeltä istumalta enkä tee mitään muuta ennen kuin olen päässyt loppuun. Jos siivoan, pitää koko kämpän kiiltää kerralla. Jos katson jonkun sarjan, niin katson kaikki tuotantokaudet putkeen - siksi en juuri mitään katsokaan. Ja tämä näkyy myös ihmissuhteissa, mulla ei esim. ole kuin pari todella läheistä ystävää, muttei oikeastaan ollenkaan kavereita. Jos joku minut joskus huolisi parisuhteeseen, niin olisin siinäkin täysillä, koska muuten koko suhde ei edes alkaisi. Se parisuhteen toinen osapuoli olisi tosiaan minun maailmani tärkein ihminen ja kaikki muu tulisi vasta sen jälkeen. Jos laihdutan, en muuta teekään - elän ja hengitän laihduttamista.

Oon periatteessa sitä mieltä, että kaikkea pitää saada syödä ja ruokaa pitää saada syödä niin paljon, ettei nälkä vaivaa. Mutta mun ajatusmaailma on niin totaalisen vinksahtanut, että jos toteutan tuota, oon siinä tilanteessa missä nyt: tänään söin jopa aamupalaksi sipsejä ja suklaata. Ja salmiakkia. Tän takia mä en oikein usko, että musta on muuttamaan elämäntapojani itsenäisesti. Mä varmaan tarviisiin ihan oikeasti apua muuhunkin kuin syömiseen. Koska päästä se lähtee sekin, eikä syöminen ole ainut ongelma. Ehkä pikemminkin niin, että se ongelmasyöminen on seuraus jostain muusta ongelmasta tuolla pään sisällä. Mulla on kuitenkin sen verran vahva halu pitää asiat itselläni, että tuskin mä apua mistään saisin. Oon periaatteessa tiettyyn pisteeseen asti avoin, mutta ne asiat, jotka mua ihan oikeasti vaivaa, on sellaisia etten puhu niistä kenellekään. Enkä oikeestaan edes ajattele, koska... se on liian vaikeeta. Mä en varmaan edes tiedosta mikä se perimmäisin syy on ja vuosien saatossa oon varmaan kerännyt siihen päälle kaikkea kuraa aika monta kerrosta, joten asioiden selvittäminen veisi todennäköisesti hyvin pitkän ajan. Mulla ei kuitenkaan ole mitään sellaista mielenterveysongelmaa, johon voisin apua saada julkiselta puolelta. Yksinkertaisesti en ole tarpeeksi ongelmainen. Se on tietenkin hyvä asia, ettei asiat ole kovinkaan huonosti. Toisaalta taas en varmaan ikinä tule olemaan niin varakas, että voisin hakea apua rahalla.

Koen kuitenkin, että mun syöminen on niin sairasta, että sen täytyy muuttua. Se, että se vinksahtaa toiseen suuntaan yhtä sairaaksi, ei kuitenkaan mielestäni ole ratkaisu. Se vain kertoo siitä, että ne ongelmat ovat syvemmällä, enkä itse osaa niitä kaivaa esiin saati sitten ratkaista. Eikä ratkaisu ole myöskään ravitsemusterapeutti, joka tapaa mut kaksi kertaa. Ekalla kerralla se sanoo, että ootpa tosiaan vaikeasti ylipainoinen ja joo, ei tää syöminen ihan kunnossa ole. Opettelepas syömään lautasmallin mukaan. Sitten se käskee pitää ruokapäiväkirjaa x ajanjakson ja tarkastelee sitten sitä seuraavalla tapaamisella. Silloin se toteaa, että hyvältä näyttää, osaathan sä syödä oikein. Ei tarvitse enää tavata. Ja siihen loppuu se mun lautasmallin mukaan syöminen ja lihominen jatkuu. Mä pystyn kyllä syömään "oikein", kun joku sitä vahtii. Mutta jos ei vahdi, en onnistu. Ja kyllähän mun pitäis pystyä itse pitämään huoli itestäni, ei sitä voi ulkoistaa toisille. Mä nyt vaan oon vähän tämmönen reppana. Mulle ongelma ei tosin ole päihteet, vaan ruoka. Syömistä on vähän vaikee lopettaa kokonaan, joten oon vähän sormi suussa, että mitä tässä pitäis tehdä.

No, ajatustyö jatkuu ja toivottavasti johtaa myös tekoihin jossain vaiheessa.