sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Harrastuksista

Tän postauksen piti olla jotain elämäntapamuutokseen liittyvää, mutta mun elämä on nyt sellaisessa - onneksi tällä kertaa positiivisessa - myllerryksessä, että mun on vaikea pysyä perässä, joten kirjoitanpa sitten harrastuksista. Tavallaan tääkin liittyy elämäntapamuutokseen, jos sen näkee laajemmin kuin vain laihduttamisena. Itse ainakin pyrin nimenomaan elämän laadun parantamiseen ja uskon, että harrastuksilla on siinä paikkansa.

Mä en ole koskaan harrastanut mitään pitkäjänteisesti, vaikka jotain juttuja olenkin kokeillut ja nyt olen alkanut kaivata jotain mukavaa harrastusta. Oikeastaan on jo pitemmän aikaa tuntunut siltä, että joku harrastus olisi mukava aloittaa, mutta pitkä matka joka paikkaan yhdistettynä opiskelijabudjettiin on hillinnyt intoa. Kai sitä elämässä olisi hyvä olla muutakin sisältöä kuin työ. Mulla ei oikein ole mitään intohimoa, enemminkin on pitkä listä asioita, joista en ainakaan pidä. :D  En tiedä onko aikuisiällä harrastuksen aloittaminen vaikeampaa vai onko mulla vaan mielikuvitus hävinnyt jonnekin, kun pää lyö tyhjää, enkä oikein keksi mitään?

Liikuntaharrastuksista en nyt edes haaveile lonkkani takia, vaikka tahtoisinkin olla liikunnallisempi. Harrastustasolla etsin kuitenkin ainakin tällä hetkellä jotain muuta, jotain sellaista, jolla on oikeasti potentiaalia jäädä pysyväksi tai edes pitkäaikaiseksi osaksi elämääni. Jotain sellaista, joka on minusta mukavaa ja josta nautin myös sillä hetkellä, kun sitä teen. Jotain sellaista, jonka parissa pääsen irtautumaan arjesta ja niin sanotusti nollaamaan. Ja kuitenkin se voisi olla jotain sellaista, jota ei tarvitsisi tehdä yksin. Jollekin se on liikunta, minulle se on jotain muuta.

Mitä muuta se sitten voisi olla? Toisaalta haluaisin tehdä jotain käsilläni, koska käsillä tekeminen on terapeuttista. Mutta kun minä en kestä arvostelua, enkä siksi halua edes kokeilla mitään, missä lopputulosta arvioidaan tai ylipäätänsä joku muu sen näkee. Käsitöihin minun kärsivällisyyteni ei riitä. Eikä minulla ole mielenkiintoakaan käsitöihin. Sama koskee piirtämistä ja musiikkia yms. Olin jo lapsena niissä sysipaska, enkä ole millään tasolla kiinnostunut mistään, missä täytyisi olla jotenkin taiteellinen. Tämän takia leipominenkaan ei oikeastaan tuota mulle enää iloa.

Varmaan pitkäaikaisimmat harrastukseni ovat olleet lukeminen ja kirjoittaminen. Lukenut olen siitä asti, kun opin lukemaan. Olin ahkera kirjastossa kävijä lapsena ja vielä lukioikäisenäkin. Täällä en ole koskaan oppinut käyttämään kirjastoa vapaa-ajalla, vaan se liittyy vahvasti opiskeluun. Lukeminen on yliopisto-opintojen myötä jäänyt todella vähäiseksi, kun en tenttiinluvun ja tutkimuskirjallisuuden kahlaamisen päälle ole enää jaksanut lukea huvikseni. Tavallaan opiskelu vei lukemisesta ilon, mutta vasta yliopistoaikana. Sitä ennen luin koulukirjojen päälle muutakin ja paljon luinkin. Tosin koulukirjoja taisin lukea aika vähän, enkä voi väittää yliopistossakaan olleeni mikään ahkerin opiskelija. Kirjoittaminen taas jäi kuvioista joskus lukioaikoina. Totesin, ettei minusta kirjailijaa tule ja olen tainnut tuhota kaikki silloin kirjoittelemani novellit. Ehkä ihan hyvä niin. :D Lukeminen on kyllä sellainen juttu, että se varmasti palaa elämääni, kunhan saan gradun käsistäni! Kirjaan uppoutuminen on ihan parasta!

Muutama ostettu/lahjaksi saatu kirja ois jonossa, osa vuodelta nakki... eikä tässä ole edes kaikki! :D

Tällä hetkellä ainoa potentiaalinen harrastus, minkä keksin, on kieltenopiskelu. Haluaisin opiskella italiaa ja kerrata saksaa ja ruotsia. Mielestäni kieltenopiskelu on mukavaa. Jotenkin se, kun oppii jotain uutta, on tosi palkitsevaa ja minä nautin siitä. Samalla se vaatii kokonaisvaltaista uppoutumista, mikä irrottaa hetkeksi kaikesta muusta ja on sen takia palauttavaa, vaikka joskus raskastakin. Ongelmaksi tulee se, että kieltenopiskelu kansalaisopistossa tai vastaavassa on aivan törkeän kallista. Ainakin täällä... En mä pysty alkuvuodesta irrottamaan muutamaa satasta parin kielikurssin takia. Yliopistolla voisin ehkä italian kurssin suorittaa, mutta se pitäisi tehdä itseopiskeluna ja käydä kuitenkin tenttimässä täällä... ja sitten siitä jäisi pois se sosiaalinen kontakti ja puhumisen harjoittelu kokonaan. En minä kielikurssilta ystäviä etsi, mutta olisi kiva, jos en ihan mökkihöperöityisi. :D Olen siis muuttamassa toiselle paikkakunnalle, mistä en tunne ketään, ja sen takia tällaiset pohdinnat ovat ajankohtaisia juuri nyt.

Ja toisaalta, mistä niitä ystäviä aikuisiällä saa? Voi käydä elämä pitkäksi, jos ei asuinpaikkakunnalla ole yhtään kaveria, jonka kanssa välillä voisi kahvitella, käydä elokuvissa tai shoppailla.

Koska mulla kerran menee elämä uusiksi, niin tähän väliin olisi hyvä aloittaa joku uusi harrastuskin. Tästä blogista ei monikaan tiedä, kun en ole tätä minnekään ilmoitellut, mutta te jotka tiedätte, ehdottakaa minulle harrastuksia! Mielellään halpoja :P En lupaa kokeilla niitä, mutta lupaan harkita! Mitä te itse harrastatte?

torstai 23. marraskuuta 2017

Neuvottomuus on päivän fiilis

Mulla on ollut stressaava vuosi, eikä se stressi näytä loppuvan tämän vuoden puolella. Sanotaan vaikka nyt sen verran, että stressiä aiheuttaa opiskeluun liittyvät asiat ja sen lisäksi mm. läheisten terveystilanne. Lisäksi oon aika varma, että oon sairastunut kakkostyypin diabetekseen, mutta en uskalla mennä lääkäriin, jossa asia selvitettäisiin. Nyt mua on kaiken päälle alkanut stressata tämä mun lihavuuteni ihan eri tavalla kuin aiemmin. Mä oon tän blogin olemassaolon aikana lihonut varmasti yli kymmenen kiloa eli ei oo mennyt niin kuin suunnittelin. Sen toukokuun ajan, kun kiristelin tosissaan, sain painoa hieman pois, mutta se myös stressasi ja ahdisti. Painonpudotus oli niin vähäistä, ettei se mitenkään ollut sen stressin arvoista. Sen jälkeen stressiä on muutenkin ollut niin paljon, että olen tietoisesti jättänyt laihduttamisajatukset sikseen. Elokuussa vähän ajattelin asiaa, mutta opintostressi lopulta vesitti senkin. Lisähankaluutena on ollut "repaleinen" elämä koko vuoden. Oon reissannut suht. paljon, eikä mulla oo ollut sellaista normaalia arkea lainkaan. En oo ees viitsinyt yrittää muuttaa asioita kahden viikon pätkissä. Mä en vaan osaa syödä oikein seurassa ja mun syömisseura on usein yhtä hunningolla kuin minäkin.

Mun syöminen on todella sekaisin ja mua ahdistaa tää tilanne. Mutta mä en osaa tehdä asialle itse enää mitään. Terveydenhuoltoon mä en halua ottaa yhteyttä, koska en kestä tuomitsemista, en halua tietää painoani, enkä jaksa yhtään ylimääräistä stressiä. Mä tiedän, että mun ongelmat on mun pään sisällä ja siksikään en usko, että terveydenhoitajasta olisi apua. Painonhallintaryhmissä yms. pyritään hoitamaan oiretta, eli sitä vinksallaan olevaa syömistä, ei niitä syitä, miksi syömiseni on päin honkia. Ja mä en enää usko siihen, että mä voin laihtua pysyvästi ilman, että mun koko ajatusmaailma ja mieli muuttuu. Voinhan mä kuukauden kuvailla annokseni ja pyrkiä täydellisyyteen, kun joku sitä valvoo, mutta eihän se muuta sitä, mikä mun pään sisällä on sekaisin. Se vain oikeastaan vahvistaa sitä vääränlaista ja haitallista ajattelumallia, mitä mä toteutan. Kaiken lisäksi ne ryhmät ja muut tukitoimet loppuvat hyvin pian, koska "osaan syödä oikein". Ja sit kun oon omillani, niin en tosiaankaan syö oikein, koska en jaksa. Eikä sille mun päänsisäiselle ongelmalle ole taaskaan tehty mitään, joten ydinongelma on edelleen olemassa, vaikka olisinkin syönyt oikein muutaman viikon ajan. Nyt mä oon siis tilanteessa, jossa mua ketuttaa lihavuuteni sen verran paljon, että haluaisin tehdä asioita laihtuakseni, mutta en uskalla, etten tekisi hallaa itselleni ja keholleni. 

Mä haluaisin mm. kokeilla vähähiilihydraattista ruokavaliota, koska se kuulostaa mun mielestä järkevältä. Uskon oikeasti, että se auttaa esim. diabeteksesta kärsiviä. Kun jättää sokerit pois, niin varmaan sokeriarvot paranee. Mutta mä en ole valmis luopumaan leivästä, vaikken sitä normaalisti syökään kuin kerran päivässä. Mä en jaksa maitotuotteita suuressa määrin, enkä siedä ajatustakaan kasvipohjaisista korvikkeista (ne maistuu kamalilta). En halua tilannetta, jossa ruokavalio rajoittaa elämää, kun minä kerran periaatteessa olen niin onnekas, että voin syödä aikalailla mitä haluan. Lisäksi mulla on taustalla kokemus siitä, että väsähdän siihen ruokavalion kyttäämiseen ja se on sitten menoa. Sen edellisen laihdutusviritelmän, joka siis loppui käytännössä jo monta vuotta sitten, jäljiltä en oikein jaksa pakastekasviksia. Ne maistuvat... pakastimelta. Ja tuoreiden kanssa näpräämisessä menee hermot ja kasvikset mätänee jääkaappiin, kun en jaksa niitä kuoria, paloitella ja laitella.

En sitten tiedä olisiko fiksua koittaa mennä kohti vähähiilihydraattista ruokavaliota vähän kerrallaan. Että pikkuhiljaa karsisi asioita. Voisin esimerkiksi jättää osan höttöhiilareista pois syömällä lisukkeena pelkkiä kasviksia riisin tms. tilalla vaikkapa joka toisella kerralla ja jos se tuntuisi hyvältä niin sitten jatkaa sitä karsimista. Toisaalta en halua olla siinä tilanteessa, etten voi syödä esim. ravintolassa mitä haluan. Ja mun joko tai-luonteella ei onnistu se, että eläisin normiarjessa näin ja sallisin itselleni siellä ravintolassa mitä vaan. Enkä mä usko, että voisin olla vähähiilihydraattisella dieetillä lopun elämääni ja se tässä eniten kammottaa. Kyllähän se on tiedossa, että ne mahdollisesti lähteneet kilot tulee takaisin, jos sitä hiilaria alkaa taas puputtaa. Onko tää jonkun tietyn ruokavalion valitseminen/etsiminen vain pyrkimys löytää "helppo tie" laihtumiseen? Jotenkin tuntuu, ettei mun kannata lähteä mihinkään tämmöseen, kun mun mieli on tällainen kun se on. Joka tapauksessa mä tiedän, ettei mun lihominen edes pysähdy ellen mä muuta asioita syömisessäni. Kaikki kiteytyy siis edelleen siihen, että mun pää on niin sekaisin, ettei onnistuminen vain ole mahdollista.

Tämän pohdiskelun lopputulema on siis se, että tarvitsen apua, mutten tiedä mistä sitä hakisin. Tavanomaiset toimet eivät mun kohdalla ole riittäviä. Mulla on, jos ei syömishäiriötä, niin ainakin häiriintynyt syöminen. Sitä ei lautasmallin orjallisella noudattamisella korjata. Koska ongelma on esimerkiksi juuri se, että se lautasmallin noudattaminen menee orjalliseksi ja jos siitä kerran lipsahtaa, niin se oli siinä sitten se yritys. Mä en osaa olla itselleni armollinen. Mussa on perfektionistisia piirteitä, mutta useimmiten en edes yritä, koska siten en voi epäonnistua. Yrittäminen on mulle ensimmäinen askel kohti epäonnistumista. Mä en jotenkin osaa omalla kohdallani nähdä sitä, että repsahdukset, takapakit, huonot valinnat - kaikki ovat elämää, eivätkä ne saisi olla syitä lakata tekemästä oikeita asioita. Näen sen kyllä muiden kohdalla ja voin tsempata toisia jatkamaan virheiden jälkeen, koska eihän mikään yksittäinen huono päivä tai viikko tai edes kuukausi kaada tällaista muutosta ellei sen anna sitä kaataa. Itseni kohdalla en vain jotenkin osaa ajatella näin. Elämäntapamuutoksessa kuitenkin puhutaan loppuelämän kestävistä asioista ja siihen loppuelämään niitä huonoja päiviä kyllä sopii ilman, että niillä on isoa vaikutusta painoon.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Paino putoaa, mieli murtuu

Tää on nyt ehkä vähän ankea postaus, mutta haluan kirjoittaa tämän tulevaisuuden varalle. Olen siis toista kertaa pudottamassa kymmeniä kiloja, joten tää teksti perustuu ihan mun omiin kokemuksiin. Haluaisin mieluusti välttää ne ongelmat, joihin homma viimeksi tyssäsi, joten ei kun menneitä muistelemaan.

Aloittaessani ensimmäisen laihdutusyritykseni painoin 91,5 kiloa. Päätin laihtua vähintään 30 kiloa ja onnistua siinä. En ihan onnistunut, painoa lähti "vain" noin 24 kiloa. Ensimmäinen kymppi lähti varmaan pelkällä innolla, syömällä vähän ja lisäämällä liikuntaa - tai oikeammin aloittamalla liikkuminen. 85 kilon kohdalla oli kuuden viikon "jumituskausi", joka johtui siitä, että olin vanhemmillani ja söin huomattavasti enemmän kuin kotonani. Kävin kuitenkin lenkillä vähintään viisi kertaa viikossa ja yleensä kävelin kymmenen kilometriä kerralla. Paino pysyi samassa, mutta senttejä lähti vyötäröltä. Kotiin palattuani aloinkin jo aika pian juosta, tosin aloitin kahdesta minuutista eli ihan nollasta. Olin herkkulakossa ja paino putosi aikalailla helposti, paitsi ollessani jossain muualla kuin kotona. Pitkät lomat siis hidastivat hommaa aika paljon. Varsinaisia ongelmia alkoi tulla, kun paino paino painui 75 alle.

En tiedä miten iso osuus mieleni "järkkymiseen" painonpudotuksella oli, mutta minusta tuntuu, että se oli ratkaiseva tekijä. Toki elämässäni on koko opiskeluajan sattunut kaikkea ikävää muutenkin, mutta ennen laihtumistani handlasin homman aika hyvin. En tiedä sotkiko laihtuminen hormonitoimintani tai jotain, mutta yhdessä vaiheessa multa mm. lähti hiuksia ihan tuppoina. Joka tapauksessa mun kyky käsitellä vaikeuksia heikentyi huomattavasti. Pienetkin murheet tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. Lisäksi kuvaan astui jännittäminen, joka pahimmillaan johti neljän seinän sisällä nököttämiseen, koska en uskaltanut mennä luennolle tai hyvän ystävän tapaaminen kahvilassa ahdisti liikaa.

Mä muistan sen, miten laihdutuksen alussa totesin, että en enää valehtele itselleni, vaan myönnän, että ylipaino heikentää mun itsetuntoa. Totahan saa lukea miltei joka ikisestä laihdutustarinasta, mutta musta tuntuu, että tuon toteamalla mä vedin maton jalkojeni alta. Mä en muista, että mulla ois ollut itsetunto-ongemia ennen kuin laihdutin. Siis oli tietenkin epävarmuutta yms., mutta en mä ikinä esimerkiksi ajatellut, etten voi saada parisuhdetta, koska olen lihava, tai että ylipaino ylipäätään rajoittaisi mun elämää mitenkään. En ollut niin lihava, että olisin tarvinnut jatkokappaletta turvavyöhön lentokoneessa tai en olisi sopinut yhdelle penkille bussissa, joten en nähnyt painoani ongelmallisena. Mun syyt laihduttaa olivat aluksi puhtaasti terveydelliset. Mä säikähdin diabetestä niin kovasti, että halusin tehdä jotain pienentääkseni riskiä sairastua siihen. Aikani laihdutustarinoita luettuani mä sitten luulin, että sisäinen kauneus ja hyvä itsetunto ovat valheita ja lihavien itsepetosta. Ja mä aloin uskoa siihen.

Totta kai laihtumisen myötä olo parani. Kevyempää kroppaa on kevyempi liikuttaa. Kun syö vähemmän ja kevyemmin, välttää ähkyn ja raskaan olon. Vaatekaupoista ja jopa kirppareilta alkoi löytyä vaatteita, eikä shoppailu ollut enää sitä, että vain kenkäkaupasta voisi löytää jotain sopivaa. Muistan miten hieno fiilis tuli siitä, kun sovin koon 38 farkkuihin. Lähtötilanne kun oli se 46. Mä muistan myös sen, kun näytin ne farkut äidilleni, että kato, ostin tällaiset. Se kattoi mua ihan epäuskoisena, että et kyllä mitenkään sovi noihin. Sit vedin ne jalkaan ja sopi ne. Silloin mä tiesin onnistuneeni. Ja siitä huolimatta mä murehdin allejani ja löysää mahaani ja isoja reisiäni. Tavallaan olin ehkä liiankin tyytyväinen, mutta toisaalta pelkäsin lihomista ihan neuroottisesti ja vihasin kroppani epätäydellisyyttä.

Se lihominen alkoi sitten siitä, kun kroppa hajosi, enkä voinutkaan enää liikkua. Samaan aikaan päälle iski varmaan se niin sanottu nälkävelka. Söin varmaan vuoden ilman, että tunsin oloani kunnolla kylläiseksi. No, olen jatkanut syömistäni sen jälkeenkin eikä se vieläkään tunnu normaalilta. Nyt sentään välillä tunnen syöneeni tarpeeksi tai liikaa, mutta jotenkin ihan tosi vinksahtaneesti. 

Se kropan hajoaminen taas katkaisi mun jo oireelleen mielen täysin. Mulla oli siis sen viimeisen onnistuneen kympin ajan ollut oireilua. Järjetöntä ahditusta, jopa pelkoa, ihan arkipäiväisistä asioista. Monesti kuulostin ihan masentuneelta itsenikin mielestä. Ainoa asia, mihin uhrasin energiaa, oli laihduttaminen. Opiskelu kärsi, mieli horjui, mutta vaa'alla hyppäsin ja syömisiäni kyttäsin. Tunsin iloa, kun kilo oli lähtenyt. Ahdistuin, kun se tuli takaisin. Inhosin vartaloani, kaikkea löysää mitä siinä vielä oli. Samalla nautin siitä, että ensimmäistä kertaa aikuisiälläni tunsin olevani normaali. Pystyin käyttämään samanlaisia vaatteita kuin muutkin jonkun sittarin telttojen sijaan. Mutta parasta pahinta oli se, miten eri tavalla muut ihmiset minuun suhtautuivat. Yhtäkkiä muutkin pitivät minua normaalina. Vaatekaupassa myyjä ei katsonut nenänvarttaan pitkin, että luuletkos täältä jotain löytäväsi. Ihmiset eivät enää "karttaneet" minua. Minut huomioitiin siinä missä muutkin. Sain positiivista palautetta laihtumisesta puolitutuilta. Ulkonäköäni kehuttiin, mitä ei koskaan aiemmin tehty. Ja kun tämä iski tajuntaan, niin kamelin selkä katkesi.


Minä aloin vihata ihmisiä. Minua vitutti niin suunnattomasti se, miten eri tavalla ihmiset, etenkin tutut, minua kohtelivat 24 kiloa kevyempänä, että en tiennyt miten päin olla. Ainoa asiat, jotka minussa muuttuivat, oli paino ja koko. Viimeisen viiden kilon aikana toki myös asenne. Minusta tuli kusipää. En paljon muusta puhunutkaan kuin laihtumisestani. Ja silti ihmiset pitivät minusta enemmän? En voinut käsittää sitä. Ja eniten mua vitutti se, ettei kukaan myönnä ulkonäön merkitystä tässä maailmassa. Ulkonäkö ei merkitse, jos se on tarpeeksi hyvä. Toisaalta sekin oli yllätys miten pahana ja rumana asiana lihavuutta pidetään ja miten paljon lihavia kartetaan. Sitä on vaikea tajuta, ellei itse koe molempia. En minäkään lihavana sitä nähnyt, näin sen vasta, kun olin hoikistunut tarpeeksi. Joku jopa sanoi, että ottaisi mieluummin syövän kuin olisi ylipainoinen!?

Yhtäkkiä minä en enää halunnut kuulua porukkaan. En halunnut olla osa pinnallista yhteiskuntaa. Halusin, että kaikkia kohdellaan samanarvoisina koosta ja kiloista riippumatta. Parinmuodostuksessa ulkonäöllä epäilemättä on väliä ja jokaisella on oma makunsa, mutta ei ylipainon pitäisi estää minua saamasta toimistotyötä tai oikeuttaa terassilla kaljaa kittaavaa miestä huutelemaan perseeni koosta, kun kävelen siitä ohi. Molempia kuitenkin tapahtuu. Ei ylipaino tietenkään kaikille ihmisille ole este nähdä vaikkapa pätevyyttä, mutta joillekin on. Ja se on fakta, jota ei ääneen sanota. Välillä musta tuntui, etten halua edes elää, kun tää maailma on tällainen.

Lopulta se vittuuntuminen ihmisiin sekä kropan sekoilu johtivat monta vuotta kestäneeseen "hällä väliä -fiilikseen". En edes yrittänyt pysäyttää painonnousua. Minusta tuntui, että ruoka on ainoa positiivinen asia elämässäni, joten annoin periksi. En halunnut tuhota kaikkea tekemääni työtä, mutta en ollut psyykkisesti tarpeeksi vahva pitääkseni saavutetusta kiinni. En jaksanut vahtia syömisiäni, kun lähipiirissä yksi sun toinen sairastui vakavasti, ihmisiä kuoli, opintojen kanssa oli ongelmia ja omakin kroppa reistaili. Jossain vaiheessa mulle oli tekemistä jo siinä, että sain itseni ylös sängystä. Mulla ei siis koskaan ole todettu masennusta enkä ole päässyt edes psykologin puheille, psykiatrista puhumattakaan. Psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa kävin juttelemassa muutaman kerran silloin, kun jännitys/ahdistus oli akuuteimmillaan ja tuntui että seinät kaatuu päälle. Lisäksi kävin muutaman kerran ryhmäterapiassa jännityksen takia. Se varmasti auttoi. Jännitän nyt vähemmän ja ennen kaikkea tunnen rajani paremmin. Tiedän milloin mun on pakko höllätä. Enkä mä enää ahdistu jännittämisestä, vaan annan itselleni luvan jännittää. Se on osa mua ja saa ollakin.

Koomisinta on se, että mä en ole ahdistunut painostani enkä ulkonäöstäni. Mulla on melkein yhtä hyvä fiilis kuin silloin ennen ekaa laihdutuskertaa. Ehkä se johtuu siitä, että mulla on kotoisa olo. Mä osaan olla lihava. Mulle on ihan normaalia, että ihmiset kohtelee mua kuin ilmaa ja joudun tekemään paljon enemmän töitä saadakseni asiallista palvelua kuin hoikkana jouduin. Toisaalta ehkä iänkin myötä musta on karissut liika kohteliaisuus ja jos mua ei kohdella hyvin, niin isken ittekin kusipäävaihteen silmään. Harmittavaa kyllä, että se toimii. Siis ainakin lyhyellä tähtäimellä, kun asiat pitää saada hoidettua. 

Mä oonkin miettinyt sitä, että viimeksi mun mieli ei pysynyt muutoksessa mukana. Mä en ollut psyykkisesti valmis siihen kaikkeen hyvään, mitä laihdutuksesta seurasi. Ja siitä taas seurasi huonoa. Ehkä liikakilot on mulle jonkunlainen suojakuori, jonka taakse piiloutua. Monesti negatiiviset kommentit, joita saan, kohdistuvat painoon tai ulkonäköön. Se siis kohdistuu lihavuuteen, joka on ikään kuin minusta irrallinen asia. Ilman sitä läskisuojakilpeä mä olinkin haavoittuvaisempi. Ne iskut eivät jääneet siihen kuoreen, vaan osuivat minuun. Enkä mä osannut käsitellä sitä.

Mä en väitä, että painonpudotus on ollut ainoa syy, miksi mun mieli ei pysynyt kasassa. Siinä oli kaikkea muutakin ikävää. Silti laihduttaminen vaikutti mun itsetuntoon lopulta negatiivisesti, vaikka alussa positiivisiakin vaikutuksia oli. Enää mulla ei ollut murheena vain vinksahtanut ruokasuhde, vaan myös vinksahtanut suhde omaan vartalooni, itseinho, epävarmuus, jännittäminen, ahdistus ja niin alhainen itsetunto, etten oikein tiedä miten se oli edes mahdollista. Mun laihduttaminen meni loppuvaiheessa ihan hulluksi kyttäämiseksi ja stressaamiseksi, joten ei ihmekään, ettei pää kestänyt.

Se, miten mä nyt ja tulevaisuudessa onnistun välttämään noi karikot, on hämärän peitossa. Elämä heittelee välillä kaikenlaisia esteitä tielle, enkä mä todellakaan usko, että tää muuttuis mitenkään helpommaksi. Päinvastoin, tää kaikki on varmasti vaikeampaa nyt. Toisaalta mun tavoitteet ovat armollisempia eikä mua niin paljoa kiinnosta mitä vaaka näyttää eikä mulla ole kiire minnekään. Mä haluaisin vaan sopia taas vaatteisiini, liikkua päivittäin, suhtautua ruokaan järkevästi, voida hyvin ja nauttia elämästä. Toi on itseassa jo aika paljon haluttu.

torstai 19. lokakuuta 2017

Mitä nyt?

Edellisestä postauksesta onkin vierähtänyt melkein kolme kuukautta. Se kaiketi kertoo siitä, miten hyvin laihduttaminen etenee. Ei ole edennyt ollenkaan. Päinvastoin. Olen lihonut viime talvesta varmaan viisitoista kiloa ja jo silloin painoin 98 kiloa. Eli... No, en ole vaa'alla käynyt, mutta en sovi enää vaatteisiini, joten siitä tämän lihomisen päättelen. Harmittaahan se ihan vietävästi, mutta samalla on todettava, että ei mulla ole ollut motivaatiota eikä edes voimavaroja tehdä mitään asialle moneen kuukauteen.

Voimavaroja ei ole edelleenkään, koska elämä on mitä se on. Ikäviä asioita tapahtuu, mutta onneksi niitä kivojakin. Harmi vain, ettei niistä mukavista jutuista osaa iloita, kun koko ajan on pelko ahterissa niitten ikävämpien asioiden takia. Kaiken lisäksi oon tosiaan todella väsynyt, kai se jatkuva stressi syö naista. En siis ole oikeasti edes yrittänyt uhrata ajatuksia ruualle tai liikunnalle, vaan olen keskittynyt siihen, että saan nukuttua tarpeeksi ja tehtyä pakolliset asiat. Kämppä on sekaisin, tiskit tiskaamatta, pyykkivuori kasvaa jne., mutta toivon, että ensi viikolla helpottaa sen verran, että saan edes kotityöt hoidettua.

Mitä laihduttamiseen tulee, niin olen kypsytellyt sellaista ajatusta, että en edes kävisi vaa'alla ollenkaan. Osa minusta haluaa tietää kuinka paljon painan ja tiedän, että vaa'alla sitä laihtumista saa seurattua kätevästi. Mutta jos käyn vaa'alla vain toteamassa, että lihon kilon viikossa laihtumisen sijasta, niin ei siitä kyllä mitään hyötyä ole. Toisekseen, jos sellainen ihme kävisi, että oikeasti alkaisin laihtua, niin tiedän, että vaa'alla käyminen johtaa liian tiukkaan ruokavalioon, joka taas johtaa lopulta mutkien kautta siihen, että lihon kaiken takaisin ja ylikin. 

Haluaisin muuttaa ruokavalioni terveellisemmäksi ja sehän ei ole teoriassa vaikeaa, kun miettii että olen elänyt muutaman kuukauden sipseillä, jäätelöllä ja karkeilla. Jos nuo vaihtaa oikeaan ruokaan, niin ollaan jo aika pitkällä. Mulla kun menee tää touhu aina överiksi, ääripäästä toiseen, niin mulle on todella vaikeaa löytää mitään kohtuutta tai sitä kuuluisaa keskitietä missään. Olen joko tai -ihminen joka asiassa. Jos luen, luen koko kirjan yhdeltä istumalta enkä tee mitään muuta ennen kuin olen päässyt loppuun. Jos siivoan, pitää koko kämpän kiiltää kerralla. Jos katson jonkun sarjan, niin katson kaikki tuotantokaudet putkeen - siksi en juuri mitään katsokaan. Ja tämä näkyy myös ihmissuhteissa, mulla ei esim. ole kuin pari todella läheistä ystävää, muttei oikeastaan ollenkaan kavereita. Jos joku minut joskus huolisi parisuhteeseen, niin olisin siinäkin täysillä, koska muuten koko suhde ei edes alkaisi. Se parisuhteen toinen osapuoli olisi tosiaan minun maailmani tärkein ihminen ja kaikki muu tulisi vasta sen jälkeen. Jos laihdutan, en muuta teekään - elän ja hengitän laihduttamista.

Oon periatteessa sitä mieltä, että kaikkea pitää saada syödä ja ruokaa pitää saada syödä niin paljon, ettei nälkä vaivaa. Mutta mun ajatusmaailma on niin totaalisen vinksahtanut, että jos toteutan tuota, oon siinä tilanteessa missä nyt: tänään söin jopa aamupalaksi sipsejä ja suklaata. Ja salmiakkia. Tän takia mä en oikein usko, että musta on muuttamaan elämäntapojani itsenäisesti. Mä varmaan tarviisiin ihan oikeasti apua muuhunkin kuin syömiseen. Koska päästä se lähtee sekin, eikä syöminen ole ainut ongelma. Ehkä pikemminkin niin, että se ongelmasyöminen on seuraus jostain muusta ongelmasta tuolla pään sisällä. Mulla on kuitenkin sen verran vahva halu pitää asiat itselläni, että tuskin mä apua mistään saisin. Oon periaatteessa tiettyyn pisteeseen asti avoin, mutta ne asiat, jotka mua ihan oikeasti vaivaa, on sellaisia etten puhu niistä kenellekään. Enkä oikeestaan edes ajattele, koska... se on liian vaikeeta. Mä en varmaan edes tiedosta mikä se perimmäisin syy on ja vuosien saatossa oon varmaan kerännyt siihen päälle kaikkea kuraa aika monta kerrosta, joten asioiden selvittäminen veisi todennäköisesti hyvin pitkän ajan. Mulla ei kuitenkaan ole mitään sellaista mielenterveysongelmaa, johon voisin apua saada julkiselta puolelta. Yksinkertaisesti en ole tarpeeksi ongelmainen. Se on tietenkin hyvä asia, ettei asiat ole kovinkaan huonosti. Toisaalta taas en varmaan ikinä tule olemaan niin varakas, että voisin hakea apua rahalla.

Koen kuitenkin, että mun syöminen on niin sairasta, että sen täytyy muuttua. Se, että se vinksahtaa toiseen suuntaan yhtä sairaaksi, ei kuitenkaan mielestäni ole ratkaisu. Se vain kertoo siitä, että ne ongelmat ovat syvemmällä, enkä itse osaa niitä kaivaa esiin saati sitten ratkaista. Eikä ratkaisu ole myöskään ravitsemusterapeutti, joka tapaa mut kaksi kertaa. Ekalla kerralla se sanoo, että ootpa tosiaan vaikeasti ylipainoinen ja joo, ei tää syöminen ihan kunnossa ole. Opettelepas syömään lautasmallin mukaan. Sitten se käskee pitää ruokapäiväkirjaa x ajanjakson ja tarkastelee sitten sitä seuraavalla tapaamisella. Silloin se toteaa, että hyvältä näyttää, osaathan sä syödä oikein. Ei tarvitse enää tavata. Ja siihen loppuu se mun lautasmallin mukaan syöminen ja lihominen jatkuu. Mä pystyn kyllä syömään "oikein", kun joku sitä vahtii. Mutta jos ei vahdi, en onnistu. Ja kyllähän mun pitäis pystyä itse pitämään huoli itestäni, ei sitä voi ulkoistaa toisille. Mä nyt vaan oon vähän tämmönen reppana. Mulle ongelma ei tosin ole päihteet, vaan ruoka. Syömistä on vähän vaikee lopettaa kokonaan, joten oon vähän sormi suussa, että mitä tässä pitäis tehdä.

No, ajatustyö jatkuu ja toivottavasti johtaa myös tekoihin jossain vaiheessa.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Väsymystä

Kirjoittelin viimeksi, että yritän vähentää herkuttelua rahatilanteeni vuoksi. Mähän pystyn opiskelijabudjetillakin syömään älyttömän paljon herkkuja, enkä vain tajua miten jotkut voi saada ruokaostoksensa tehtyä satasella kuussa. Vaikka mä karsin jossain vaiheessa herkut nollaan, niin en siltikään saanut ruokamenoja pienemmäksi. Käytän ruokaan enemmän rahaa kuin yksikään tuttuni, mutta se varmaan johtuu siitä, että meillä kotona ei ikinä pihistelty ruuassa. Me ei koskaan tehty ulkomaanmatkoja, eikä me saatu muotileluja. Mutta ruokaa meillä oli aina riittävästi, ja jopa liikaa. Ruoka on siis asia, josta mä en osaa säästää. Kaikki muut menot mulla onkin sitten olemattomia. En ikinä käy leffassa, en ostele kivoja asioita, en sisusta kämppää... Tyydyn tosi vähään, mutta ruokaa pitää olla paljon ja sen pitää olla hyvänmakuista.

Nyt, kun päätin, että en käytä rahaa herkkuihin, mun syöminen ei oikeestaan ole juurikaan muuttunut. Vain ne herkut on jäänyt pois. Paitsi, että syön kaikenlaista muuta, mitä en laske herkuksi, mutta joka oikeastaan on sitä. Kuten leipäjuusto ja aurajuusto. Enkä mä tosiaan syö kohtuullisia annoksia, vaan järjettömiä määriä. Syön taas kolmesti päivässä. Aamulla, päivällä ja iltapäivällä. Syön paljon, koska aamupalalla mun pitää pärjätä vähintään viisi tuntia ja lounaalla kuusi tuntia. Päivällinen sitten on päivän viimeinen ateria ja usein on jo niin kova nälkä, että syön silloinkin tosi paljon. Jossain vaiheessa koitin syödä välipalan, mutta inhoan helppoja välipaloja enkä edes muista syödä niitä töissä, joten jonkun ajan päästä ne jäivät pois. Kolmen syönnin rytmi on ihan toimiva, mutta valitettavasti se kasvattaa annoskokoa. Seuraavaksi pitäisi kai koittaa pienentää ainakin päivän viimeistä ateriaa hieman. Se, että onko siihen oikeasti halua, on sitten toinen asia...

Ajattelin nyt vähän koettaa ryhdistäytyä ja täyttää arki-iltojeni kolme vapaata tuntia netissä roikkumisen sijasta jumpalla ja opiskelulla. Mitään suurta en tavoittele, mutta jos saisin vaikka vartin jumpattua arkisin niin oishan se hienoo. Auttais myös varmaan noihin lihasjumeihin. Ongelma vaan on se, että oon iltaisin niin naatti, etten oikein jaksa muuta kuin hakeutua vaaka-asentoon. Kroppa on väsynyt ja mieli vielä enemmän. Usein nukahdan jo puoli kahdeksalta eli alle kahden tunnin päästä kotiintulosta. Joskus olen sentään vähän aikaisemmin kotona, mutta usein se menee kuuteen pitkän matkan ja huonojen bussiyhteyksien vuoksi. Ja mä tosiaan herään jo puoli viideltä aamulla, joten mun tarviiskin olla jo kasilta petissä, että saisin nukuttua tarpeeksi. Se taas jättäisi iltaan aikaa vain kaksi tuntia... Joka tapauksessa asioita pitäisi saada tehtyä ja sehän tarkoittaa sitä, että täytyy priorisoida. Oleskelusta on pakko luopua ja tehdä muita asioita. En kyllä tiedä missä välissä tiskaan ja siivoan, mutta joskus on tehtävä valintoja. Voihan se olla, että tää ei onnistu, mutta aion ainakin yrittää. Toivottavasti saan vähän potkua myös tähän kirjoitteluun, sekin kun jää sivuun, kun en vain jaksa ajatella enää iltaisin...

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Yli kuukauden takapakki

Sen YTHS:n painonhallintaryhmän jälkeen homma on lähtenyt taas aivan väärille urille. Tiesin ennestään, että työssäkäynti sotkee minun syömisen. Niin se on aina ollut ja varmaan tulee olemaan maailman tappiin asti. En vain osaa syödä fiksusti, jos en voi tehdä pelkästään sitä. Pitkän työpäivän ja sen päälle pitkän bussimatkan päälle en jaksa liikkua, enkä kyllä oikein tehdä mitään muutakaan. Inhoan eineksiä, mutta niitäkin on tullut syötyä, kun ei huvita kokkailla. Kasviksia syön lähinnä töissä ja ainoa järkevä ateria mun päivässä onkin lounas, koska syön lounaalla pääosin kotitekoista ruokaa kasviksilla. 

Se "oma ohjaaja", joka minulla oli siinä ryhmässä, sanoi, että minun pitäisi mennä YTHS:lle hakemaan apua syömisasioissa, koska kuulostan syömishäiriöiseltä. Ei se mitään diagnoosia antanut, sanoi vain, että niitä on niin monenlaisia. Olen kyllä jo vuosikausia tiedostanut, että syömiseni ja ruokasuhteeni on ihan vinksallaan, mutta en ole koskaan ajatellut syömishäiriön mahdollisuutta. Tai olen, mutta vasta viimeisen vuoden aikana. Mulla on tässä nyt vielä reilu kuukausi aikaa pohtia sitä, haenko YTHS:ltä apua. En vain jaksa uskoa, että siitä olisi mitään hyötyä. Tiedän, miten minun pitäisi syödä ja osaan myös skarpata sen kanssa, jos joku ulkopuolinen taho "tarkkailee". Arjessa se sitten ei onnistukaan, kun olen vastuussa vain itselleni. Pidemmän päälle minua auttaisi vain se, että saisin oman mieleni muutettua.

Joka tapauksessa päätin nyt tehdä muutoksia ruokavaliooni oikeastaan pakon edessä. Mun on pakko karsia menoja ja oikeastaan ainut, mistä voin kiristää, on herkut. Niitä menee kaikilla mittareilla liian paljon ja sehän on oikeastaan ihan turhaa rahanmenoa. Toiseksi aloin taas pelätä diabetesta, jonka todennäköisesti saan joka tapauksessa, mutta jos sitä saisi edes siirrettyä myöhemmäksi. Tai mistä tiedän, ettei minulla ole sitä jo, kun en ole vuosiin uskaltanut mennä lääkäriin... Aloitin tänään syömällä päivälliseksi pakastepitsan ja jäätelön sijasta lohipyöryköitä ja höyrytettyjä kasviksia "voisilmällä" sekä viipaleen ruisleipää levitteellä ja juustolla. Tuostakin voisi paljon kaloreita karsia pois, mutta koska kalorien laskenta on paras tapa suistaa minut raiteiltaan kokonaan, niin on ehkä parempi olla välittämättä sellaisesta. Kaikesta huolimatta annos oli fiksumpi kuin yksikään annos viime viikolla.

En kyllä tiedä onnistuuko herkkujen karsiminen, mutta aion edes yrittää. Koitan pitää palkinnon kirkkaana mielessä, jotta en sortuisi niin helposti. Valitettavasti mulla vaan tuppaa unohtumaan jopa huominen siinä vaiheessa, kun on jäätelöstä kyse. Tai jostain muusta hyvästä. Minussa ei vissiin hirveästi ole pitkäjänteisyyttä. Enkä siis edes ole missään herkkulakossa, pyrin vain olemaan käyttämättä rahaa herkkuihin.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Vitosen haaste

 

Tämmöisellä paiskattiin, kiitos Lennu blogista Sopimattomasti lihava. :) Jospa mennään nyt suoraan asiaan eli niihin faktoihin, joita en toivottavasti ole täällä aiemmin huudellut.


1. Opiskelen yliopistossa arkistoalaa ja olen jumissa graduni kanssa. Se ei jostain syystä kirjoita itse itseään, mikä hämmästyttää minua suuresti. Tämä on ensimmäinen koulutukseni lukion jälkeen ja se on kestänyt liian kauan. Opiskeluaika ei ole ollut minun elämäni parasta aikaa, vaikeuksia on ollut välillä omaa kantokykyä enemmän. Se on näkynyt opinnoissa tuloksissa, mutta myös valmistumisen viivästymisenä. Kaikesta huolimatta olen varma, että olen oikealla alalla. Tykkään arkistointihommista. :)

2. Rakastan leipomista ja etenkin leipomuksien syömistä, mutta tykkään myös muista herkuista, kuten karkeista ja sipseistä. Mielestäni leipominen on terapeuttista. Kai se liittyy käsillä tekemiseen ja siihen, että se on konkreettista. Opiskelu on niin teoreettista ja pään sisällä tapahtuvaa, että taikinan vaivaaminen rentouttaa. Ei siinä tarvitse ajatella mitään ja aggressiotkin saa purettua, kun survoo taikinaa väkivaltaisesti. :P Seuraavaksi kokeilulistalla on ainakin marjaisa pavlova, kunhan löydän sille syöjät, ja joku salmiakkinen leivonnainen. :) Tosin seuraavan kerran leipoessani leivon varmaan ihan vain perinteisen mansikkakakun, mutta se ei ole kokeilu, kun sitä on niin monet kerrat tehty. :)

3. En ole koskaan harrastanut mitään pitkäjänteisesti. Lapsena kävin kokkikerhossa noin vuoden ajan, saman verran partiossa. Nuorempana luin ja kirjoitin paljon, mutta se on yliopisto-opintojen myötä jäänyt melkein kokonaan pois. Haluan vapaa-ajallani tehdä jotain muuta kuin lukea, vaikka toisaalta kaipaan hyvään kirjaan uppoutumista. Kirjoittaminenkin on jäänyt pois, ellei tätä blogia lasketa. Mitään liikunnallista en myöskään ole harrastanut lyhyitä, lukukauden mittaisia pätkiä enempää. Lapsena toki luistelin ja uin kavereiden kanssa yms., mutta ei se ehkä harrastuksen kriteereitä täyttäisi. Käytännössä talvisin asuin jäällä ja kesällä järvessä, mutta se oli leikkiä eikä mitään treenaamista. :D

4. Olen aikamoinen pelkuri. Pelkään korkeita paikkoja, hämähäkkejä (jopa tuo sana saa karvat pystyyn ja olon skarpiksi), vettä, epäonnistumista ja ties mitä... Suurin pelkoni kuitenkin on, etten koskaan saa lapsia ja omaa perhettä. Todennäköisyys sille, että niin tapahtuu, on erittäin suuri. Välillä se hajottaa rajusti. Olin tässä eräänä päivänä bussissa ja näin siellä vauvan ja loogisesti sitten aloin itkeä sen takia. Tiedän, että minun pitäisi vain luopua tästä haaveestani tulla äidiksi, mutta en jostain syystä ole siihen valmis.

5. Olen tunnustava kristitty, kuulun helluntaiseurakuntaan. Uskonratkaisun tein 8-vuotiaana, Pyhällä Hengellä täytyin hieman sen jälkeen ja kasteelle menin seuraavana kesänä. Minut on kastettu järvessä. Uskon siihen, että Jumala johdattaa elämääni ja näenkin sen elämässäni vahvasti. Ei tarvitse kovin kauas taaksepäin mennä, kuin pystyy jo sanomaan, että "tämä tuli Jumalalta". En ole täydellinen ihminen, kaukana siitä ja uskovaisenakin varmaan huonoin mahdollinen - ja juuri siksi tarvitsen Jeesusta joka päivä, joka hetki.

hopeinen risti kaulallain roikkuu
siihen kerran taas takerrun
ainut toivo on minulle täällä
että armo voittaa oikeuden

tyhjä risti taivasta vasten
suurin merkki rakkauden
taas kun mietin tätä syntien määrää
tuota armoa ansaitse en

Bass 'n' Helen - Hopeinen risti