sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Väsymystä

Kirjoittelin viimeksi, että yritän vähentää herkuttelua rahatilanteeni vuoksi. Mähän pystyn opiskelijabudjetillakin syömään älyttömän paljon herkkuja, enkä vain tajua miten jotkut voi saada ruokaostoksensa tehtyä satasella kuussa. Vaikka mä karsin jossain vaiheessa herkut nollaan, niin en siltikään saanut ruokamenoja pienemmäksi. Käytän ruokaan enemmän rahaa kuin yksikään tuttuni, mutta se varmaan johtuu siitä, että meillä kotona ei ikinä pihistelty ruuassa. Me ei koskaan tehty ulkomaanmatkoja, eikä me saatu muotileluja. Mutta ruokaa meillä oli aina riittävästi, ja jopa liikaa. Ruoka on siis asia, josta mä en osaa säästää. Kaikki muut menot mulla onkin sitten olemattomia. En ikinä käy leffassa, en ostele kivoja asioita, en sisusta kämppää... Tyydyn tosi vähään, mutta ruokaa pitää olla paljon ja sen pitää olla hyvänmakuista.

Nyt, kun päätin, että en käytä rahaa herkkuihin, mun syöminen ei oikeestaan ole juurikaan muuttunut. Vain ne herkut on jäänyt pois. Paitsi, että syön kaikenlaista muuta, mitä en laske herkuksi, mutta joka oikeastaan on sitä. Kuten leipäjuusto ja aurajuusto. Enkä mä tosiaan syö kohtuullisia annoksia, vaan järjettömiä määriä. Syön taas kolmesti päivässä. Aamulla, päivällä ja iltapäivällä. Syön paljon, koska aamupalalla mun pitää pärjätä vähintään viisi tuntia ja lounaalla kuusi tuntia. Päivällinen sitten on päivän viimeinen ateria ja usein on jo niin kova nälkä, että syön silloinkin tosi paljon. Jossain vaiheessa koitin syödä välipalan, mutta inhoan helppoja välipaloja enkä edes muista syödä niitä töissä, joten jonkun ajan päästä ne jäivät pois. Kolmen syönnin rytmi on ihan toimiva, mutta valitettavasti se kasvattaa annoskokoa. Seuraavaksi pitäisi kai koittaa pienentää ainakin päivän viimeistä ateriaa hieman. Se, että onko siihen oikeasti halua, on sitten toinen asia...

Ajattelin nyt vähän koettaa ryhdistäytyä ja täyttää arki-iltojeni kolme vapaata tuntia netissä roikkumisen sijasta jumpalla ja opiskelulla. Mitään suurta en tavoittele, mutta jos saisin vaikka vartin jumpattua arkisin niin oishan se hienoo. Auttais myös varmaan noihin lihasjumeihin. Ongelma vaan on se, että oon iltaisin niin naatti, etten oikein jaksa muuta kuin hakeutua vaaka-asentoon. Kroppa on väsynyt ja mieli vielä enemmän. Usein nukahdan jo puoli kahdeksalta eli alle kahden tunnin päästä kotiintulosta. Joskus olen sentään vähän aikaisemmin kotona, mutta usein se menee kuuteen pitkän matkan ja huonojen bussiyhteyksien vuoksi. Ja mä tosiaan herään jo puoli viideltä aamulla, joten mun tarviiskin olla jo kasilta petissä, että saisin nukuttua tarpeeksi. Se taas jättäisi iltaan aikaa vain kaksi tuntia... Joka tapauksessa asioita pitäisi saada tehtyä ja sehän tarkoittaa sitä, että täytyy priorisoida. Oleskelusta on pakko luopua ja tehdä muita asioita. En kyllä tiedä missä välissä tiskaan ja siivoan, mutta joskus on tehtävä valintoja. Voihan se olla, että tää ei onnistu, mutta aion ainakin yrittää. Toivottavasti saan vähän potkua myös tähän kirjoitteluun, sekin kun jää sivuun, kun en vain jaksa ajatella enää iltaisin...

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Yli kuukauden takapakki

Sen YTHS:n painonhallintaryhmän jälkeen homma on lähtenyt taas aivan väärille urille. Tiesin ennestään, että työssäkäynti sotkee minun syömisen. Niin se on aina ollut ja varmaan tulee olemaan maailman tappiin asti. En vain osaa syödä fiksusti, jos en voi tehdä pelkästään sitä. Pitkän työpäivän ja sen päälle pitkän bussimatkan päälle en jaksa liikkua, enkä kyllä oikein tehdä mitään muutakaan. Inhoan eineksiä, mutta niitäkin on tullut syötyä, kun ei huvita kokkailla. Kasviksia syön lähinnä töissä ja ainoa järkevä ateria mun päivässä onkin lounas, koska syön lounaalla pääosin kotitekoista ruokaa kasviksilla. 

Se "oma ohjaaja", joka minulla oli siinä ryhmässä, sanoi, että minun pitäisi mennä YTHS:lle hakemaan apua syömisasioissa, koska kuulostan syömishäiriöiseltä. Ei se mitään diagnoosia antanut, sanoi vain, että niitä on niin monenlaisia. Olen kyllä jo vuosikausia tiedostanut, että syömiseni ja ruokasuhteeni on ihan vinksallaan, mutta en ole koskaan ajatellut syömishäiriön mahdollisuutta. Tai olen, mutta vasta viimeisen vuoden aikana. Mulla on tässä nyt vielä reilu kuukausi aikaa pohtia sitä, haenko YTHS:ltä apua. En vain jaksa uskoa, että siitä olisi mitään hyötyä. Tiedän, miten minun pitäisi syödä ja osaan myös skarpata sen kanssa, jos joku ulkopuolinen taho "tarkkailee". Arjessa se sitten ei onnistukaan, kun olen vastuussa vain itselleni. Pidemmän päälle minua auttaisi vain se, että saisin oman mieleni muutettua.

Joka tapauksessa päätin nyt tehdä muutoksia ruokavaliooni oikeastaan pakon edessä. Mun on pakko karsia menoja ja oikeastaan ainut, mistä voin kiristää, on herkut. Niitä menee kaikilla mittareilla liian paljon ja sehän on oikeastaan ihan turhaa rahanmenoa. Toiseksi aloin taas pelätä diabetesta, jonka todennäköisesti saan joka tapauksessa, mutta jos sitä saisi edes siirrettyä myöhemmäksi. Tai mistä tiedän, ettei minulla ole sitä jo, kun en ole vuosiin uskaltanut mennä lääkäriin... Aloitin tänään syömällä päivälliseksi pakastepitsan ja jäätelön sijasta lohipyöryköitä ja höyrytettyjä kasviksia "voisilmällä" sekä viipaleen ruisleipää levitteellä ja juustolla. Tuostakin voisi paljon kaloreita karsia pois, mutta koska kalorien laskenta on paras tapa suistaa minut raiteiltaan kokonaan, niin on ehkä parempi olla välittämättä sellaisesta. Kaikesta huolimatta annos oli fiksumpi kuin yksikään annos viime viikolla.

En kyllä tiedä onnistuuko herkkujen karsiminen, mutta aion edes yrittää. Koitan pitää palkinnon kirkkaana mielessä, jotta en sortuisi niin helposti. Valitettavasti mulla vaan tuppaa unohtumaan jopa huominen siinä vaiheessa, kun on jäätelöstä kyse. Tai jostain muusta hyvästä. Minussa ei vissiin hirveästi ole pitkäjänteisyyttä. Enkä siis edes ole missään herkkulakossa, pyrin vain olemaan käyttämättä rahaa herkkuihin.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Vitosen haaste

 

Tämmöisellä paiskattiin, kiitos Lennu blogista Sopimattomasti lihava. :) Jospa mennään nyt suoraan asiaan eli niihin faktoihin, joita en toivottavasti ole täällä aiemmin huudellut.


1. Opiskelen yliopistossa arkistoalaa ja olen jumissa graduni kanssa. Se ei jostain syystä kirjoita itse itseään, mikä hämmästyttää minua suuresti. Tämä on ensimmäinen koulutukseni lukion jälkeen ja se on kestänyt liian kauan. Opiskeluaika ei ole ollut minun elämäni parasta aikaa, vaikeuksia on ollut välillä omaa kantokykyä enemmän. Se on näkynyt opinnoissa tuloksissa, mutta myös valmistumisen viivästymisenä. Kaikesta huolimatta olen varma, että olen oikealla alalla. Tykkään arkistointihommista. :)

2. Rakastan leipomista ja etenkin leipomuksien syömistä, mutta tykkään myös muista herkuista, kuten karkeista ja sipseistä. Mielestäni leipominen on terapeuttista. Kai se liittyy käsillä tekemiseen ja siihen, että se on konkreettista. Opiskelu on niin teoreettista ja pään sisällä tapahtuvaa, että taikinan vaivaaminen rentouttaa. Ei siinä tarvitse ajatella mitään ja aggressiotkin saa purettua, kun survoo taikinaa väkivaltaisesti. :P Seuraavaksi kokeilulistalla on ainakin marjaisa pavlova, kunhan löydän sille syöjät, ja joku salmiakkinen leivonnainen. :) Tosin seuraavan kerran leipoessani leivon varmaan ihan vain perinteisen mansikkakakun, mutta se ei ole kokeilu, kun sitä on niin monet kerrat tehty. :)

3. En ole koskaan harrastanut mitään pitkäjänteisesti. Lapsena kävin kokkikerhossa noin vuoden ajan, saman verran partiossa. Nuorempana luin ja kirjoitin paljon, mutta se on yliopisto-opintojen myötä jäänyt melkein kokonaan pois. Haluan vapaa-ajallani tehdä jotain muuta kuin lukea, vaikka toisaalta kaipaan hyvään kirjaan uppoutumista. Kirjoittaminenkin on jäänyt pois, ellei tätä blogia lasketa. Mitään liikunnallista en myöskään ole harrastanut lyhyitä, lukukauden mittaisia pätkiä enempää. Lapsena toki luistelin ja uin kavereiden kanssa yms., mutta ei se ehkä harrastuksen kriteereitä täyttäisi. Käytännössä talvisin asuin jäällä ja kesällä järvessä, mutta se oli leikkiä eikä mitään treenaamista. :D

4. Olen aikamoinen pelkuri. Pelkään korkeita paikkoja, hämähäkkejä (jopa tuo sana saa karvat pystyyn ja olon skarpiksi), vettä, epäonnistumista ja ties mitä... Suurin pelkoni kuitenkin on, etten koskaan saa lapsia ja omaa perhettä. Todennäköisyys sille, että niin tapahtuu, on erittäin suuri. Välillä se hajottaa rajusti. Olin tässä eräänä päivänä bussissa ja näin siellä vauvan ja loogisesti sitten aloin itkeä sen takia. Tiedän, että minun pitäisi vain luopua tästä haaveestani tulla äidiksi, mutta en jostain syystä ole siihen valmis.

5. Olen tunnustava kristitty, kuulun helluntaiseurakuntaan. Uskonratkaisun tein 8-vuotiaana, Pyhällä Hengellä täytyin hieman sen jälkeen ja kasteelle menin seuraavana kesänä. Minut on kastettu järvessä. Uskon siihen, että Jumala johdattaa elämääni ja näenkin sen elämässäni vahvasti. Ei tarvitse kovin kauas taaksepäin mennä, kuin pystyy jo sanomaan, että "tämä tuli Jumalalta". En ole täydellinen ihminen, kaukana siitä ja uskovaisenakin varmaan huonoin mahdollinen - ja juuri siksi tarvitsen Jeesusta joka päivä, joka hetki.

hopeinen risti kaulallain roikkuu
siihen kerran taas takerrun
ainut toivo on minulle täällä
että armo voittaa oikeuden

tyhjä risti taivasta vasten
suurin merkki rakkauden
taas kun mietin tätä syntien määrää
tuota armoa ansaitse en

Bass 'n' Helen - Hopeinen risti

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Ryhmäviikko 4

Se oli sitten siinä se ryhmä. Ihan hirveästi ei jäänyt käteen, mutta kyllä se auttoi syömään vähemmän ja myös liikkumaan. En tiedä jäikö se apu vain neljän viikon mittaiseksi, se jää nähtäväksi. Toivon kyllä, että jaksan keskittyä syömisiin myös jatkossa. Uuden opettelu vie aikaa enkä mitenkään ole voinut oppia uusia tapoja kuukaudessa. Toivon myös, että liikuntakin pysyy mukana, edes sen 10 minuuttia päivässä.

Vika ryhmäviikko meni ihan hyvin... perjantaihin asti. Mulla alkoi harjoittelu torstaina ja kuten arvelinkin, se on sotkenut mun syöntikuviot. Perjantaina mun selkäranka katkesi ihan totaalisesti, koska en töissä kerennyt syödä välipalaa ja nälkä kerkesi kasvaa liian suureksi. Veli haki mut töistä yllärinä ja ajeli sitten ympyrää joten haaveet nopeammasta kotiinpääsystä kosahti siihen. Mentiin sit kauppaan, joka sattui kohdalle ja ostin paistopisteeltä hodarin ja kaksi vaniljadonitsia (yhden molemmille). Mutta sitten ostin myös jätskin ja sipsipussin ("vain" 200 g, ja söin puolet vasta tänä aamuna!), vastaavasti unohdin ostaa perunoita ruokaa varten. Sanoin siis veljelle, että ajaa suoraan kotiin, koska tiesin, että jos menen kauppaan nälkäisenä niin siinä touhussa ei ole mitään tolkkua. Kaiken lisäksi jatkoin sitä syömällä tänään daimtuutin ja lisäksi veli toi sitä lakudaimjätskiä... Korvasin myös päivällisen leivällä, koska en jaksanut kokkailla. Toisaalta mulla ei ole minkäänlaista paskaa fiilistä tästä mässytyksestä. Tuntuu pikemminkin siltä, että tää tuli tarpeeseen. Oon kuitenkin neljä viikkoa syönyt pääosin ihmisiksi ja kokenut sen ruokakeskeisyyden välillä jopa ahdistavaksi. Epäonnistumiseksi tämä muuttuu mielestäni vasta, jos järkevä syöminen ei jatku viikonlopun jälkeen. Elämäntapojen muuttamisessa huono viikonloppu ei sotke vielä mitään, jos se jää siihen viikonloppuun.

 En tiedä kiinnostaako ketään syömiseni, mutta itseä varten on hyvä laittaa kuvia muistiin.

Aamupaloja männä viikolta: 



Puolukat sopii riisipuuroon tosi hyvin.
Tässä kuvassa näkyy se, mitä se jännittäminen mun elämässä välillä on.

Pääruokia:

Couscousseos, jossa kasviksia, papuja ja kikherneitä.
Jauhelihaperunalaatikko, jossa kasviksia seassa.

Täysjyväcouscous kasviksilla, pavuilla ja kikherneillä.
Linssimakaronilaatikkoa maissilla, jälkkäriksi vesimelonia.

Välipaloina oon vedellyt lähinnä itsetehtyä jugurttipohjaista smoothieta. Iltapalana leipää ja kasviksia, useimmiten ei mitään, kun syön monesti päivällisen sen verran myöhään, ettei tarvitse.

Tuohon jännittämiseen viitaten (snickerskuva), mä en koe hakevani ruuasta lohtua tai apua siihen jännittämiseen. Kyse on ennemminkin siitä, etten saa mitään alas ja maha on silti sekaisin ja oksettaa. En pysty syömään, enkä juomaan. Tuo on ekalta työpäivältä, joten jännitystärinät oli aika kovat. Kun ei mikään meinaa mennä alas, annan itseni syödä mitä tahansa, ettei syömättömyys pahenna oloa. Korjasin siis tilannetta syömällä työmatkalla suklaata, lakua ja juomalla pepsi maxia pari kulausta. Onneksi näitä päiviä ei enää ole kovin usein, mutta jos on joku uusi juttu tms., niin sitten se jännitys kyllä iskee. Oon jo hyväksynyt sen, että se on osa mua ja tulee aina olemaankin. En edes yritä päästä sitä eroon tai saada itseäni väkisin rauhalliseksi. Jos jännittää, niin sitten jännittää. En yritä hallita sitä, mutten myöskään koe, että se hallitsee minua. Toki se vaikeuttaa elämää, mutta sen kanssa on vain elettävä. Nytkin jännitin minkä jännitin keskiviikkona ja torstaina ja sitten se jo helpotti.

Oon nyt ollut ihan kauheen väsynyt. Tänään piti nukkua reilun tunnin päikkärit, kun väsytti niin paljon, että oisin halunnut vain itkeä. Ylipäätään se, että nukahdin päivällä, kertoo aika kovasta väsymyksestä. Joudun heräämään viideltä töihin, joten unet jäi vähiin loppuviikolla. Siihen kun tulee päälle opiskelustressi, jännitys ja uudet asiat, niin ei oo ihmekkään, että väsyttää. Mä väsyn muutenkin sosiaalisesta kanssakäymisestä ja sit kun mulla on toi jännitysongelma, niin sekin tuntuu ihan kropassakin. Velikin hengaili täällä vielä viime yön, mutta nyt sen pitäisi ainakin viikot pysyä poissa mun jaloista. Mulla on myös niin kivat naapurit, että ne huudattaa musaa niin kovaa, ettei korvatulpista ole hyötyä ja nukkuminen on sit välillä mahdotonta... Nyt ne on taas metelöinyt monta tuntia ja mulla alkaa huumorintaju loppua. Oon koko ikäni asunut kerrostalossa, joten en ihan pienestä hermostu. Mutta tätä on jatkunut niin kauan kuin oon tässä asunut, tyypit vaan on tainnut välillä vaihtua. Eikä se meteli rajoitu päiväaikaan. Ja jos bassonjytke tärisyttää lattiaa, niin että lasit helisee pöydällä ja meidän välissä kuitenkin on kerros, mä olen ylempänä eikä nää edes ole suoraan mun alapuolella, niin mun mielestä mun ärsyyntyminen ei oo liioiteltua. Ihmiset vaan on perseestä, minkäs teet.

Liikunta taas... No, välillä se on pakottamista, mutta oon kuitenkin liikkunut jotenkin joka päivä vähintään sen 15 minuuttia. Torstaina yllätin itseni ja tein illalla (siis työpäivän jälkeen!) vielä sellaisen parinkymmenen minuutin kehonhuoltojumpan. En muista, että tollaista olisi ikinä ennen tapahtunut. Perjantaina taas kävelin vain työmatkakävelyt eli bussipysäkkikävelyt. Eli viikon toteutunut liikunta: 4 x 20-25 min jumppa, 2 x 35-40 min kävely, 2 x 15-20 min kävely ja 1 x 1 h 20 min kävely. Sunnuntai on vielä tulossa. :)

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Ryhmäviikko 3

Se ois tämäkin viikko lopuillaan taas! Tällä viikolla syöminen on tuntunut kauhean rasittavalta, tai jotenkin raskaalta. Jotenkin se jatkuva kyttääminen, että tulee varmasti lautasmallin mukaan ja syö tarpeeksi kasviksia ja tarpeeksi usein, tuntuu ahdistavalta. Tuntuu, että menee hirveästi aikaa siihen, että ajattelee syömistä. Eikä sen pitäisi olla niin. Siinä ryhmässä kommentoidaan herkästi just sitä, jos syö vaikka yhdenkin välipalan, jolta puuttuu kasvikset. Lisäksi oon saanut parannuskehoitusta siitäkin, kun jollain aamupalalla on ollut pelkkä hedelmä leivän lisäksi, muttei kasviksia. Täähän ei enää jatku kuin viikon, joten kauaa ei tarvi nipottaa, mutta mua vähän pelottaa, että se kääntyy itseään vastaan. Se mun "oma" ohjaaja, joka siis tietää tarkemmin mun taustaa ja tavoitteita, kyllä totesi, että syön tarpeeksi monipuolisesti ja kun oon sen ekan viikon jälkeen vaihtanut meetvurstin broileriin, niin ei oo mitään sanomista. Lisäksi se antoi mulle ohjeita miten kannattaa syödä, että ahmimistarve vähenee. Oon sitten pyrkinyt noudattamaan sitä ja jättämään liian nipottamisen pois, mutta sitten kun joku kommentoi, että mitäs jos vaihtaisit ton lakupötkön kurkunpalaan, niin mun oma pää kääntää sen ehkä vähän väärin. Tuntuu jotenkin siltä, että oon epäonnistunut ja on vaikea itsekään nähdä kokonaisuutta ja suhteuttaa sitä omaan tilanteeseen ja tavoitteisiin. En siis missään tapauksessa oo sitä mieltä, ettei saisi antaa palautetta, vaan oon ennemminkin huolissani omasta suhtautumisestani siihen.

Ei näin? Mutta kolme viikkoa sitten tuon lisäksi olisi ollut levy suklaata, sipsipussi ja jäätelöä ja varmaan vielä pakastepitsa ja limppariakin - ja kaikki mahdollisimman isossa koossa.
Mulle on aina ollut ongelmallista se, että tavoittelen täydellisyyttä ja jos en sitä saavuta, niin lyön koko touhun läskiksi. Kysehän ei nyt oo siitä, että söisin herkkuja välipalaksi joka päivä, ja vaikka söisin, niin sekään ei ois ongelma, jos määrä ois ok... Mutta silti mä ymmärrän, että niiden kommenttien tarkoitus on nimenomaan se, että tajuaisi mitä on tekemässä ja osaisi valita paremmin. Ehkä mulla vaan on jo liikaa tietoa syödä oikein ja ton ryhmän myötä myös toteutus onnistuu aika hyvin - omiin tavoitteisiin nähden tosi hyvin. Sitten kun mulle kommentoidaan itsestäänselvyyksiä, niin se ei tunnu kovin kivalta, koska toistaiseksi oon herkutellut tietoisesti enkä hetken mielijohteesta - mitä ei tietenkään kuvasta näe. Itse pitäisi ainakin tiedostaa kokonaisuus pidemmällä aikavälillä, eikä takertua yksittäiseen annokseen.

Mä oon julkisesti listannut tavoitteekseni lähinnä syömisen rytmittämisen ja herkkujen vähentämisen, en suinkaan sataprosenttista onnistumista jokaisella syömisen osa-alueella. Ateriarytmi on aika hyvä, muttei täydellinen. Herkkuja oon vähentänyt tosi paljon. En mä ois varmaan ilman tota ryhmää ostanut vain neljää pientä lakupatukkaa ja syönyt niistä vain kahta ja jättänyt seuraavat seuraavalle päivälle. Sen sijaan annoskokojen kommentoinnin oon kokenut hyödylliseksi. Siitä on ollut mulle apua, koska mulla ei oikein oo käsitystä normaalista annoksesta. Syön varmaan edelleen liian isoja annoksia, mutta pääosin oon jättänyt ainakin leivän pois lounaalta ja päivälliseltä - on sekin jo vähemmän. Aamupala mulla on myös pienentynyt. Toisaalta sitten pelottaa se, että leviääkö homma käsiin, kun se ryhmän tuoma paine syödä kunnolla loppuu? No ainakin kuvaamista voi jatkaa ja kyllähän se eri tavalla havainnollistaa sitä, että miten tulee syötyä.

Liian iso aamupala.
Vielä varaa pienentää.
Missä kasvikset?
Alkaa olla jo ok.

Mua kyllä vähän pelottaa ens viikko, tai oikeestaan koko kesä. Mulla alkaa torstaina työt, jee! Varmaan mä nyt vielä ens viikon saan syötyä pääosin ihan fiksusti, mutta se töiden aloittaminen tuo niin ison muutoksen päivärytmiin, että oon vähän hukassa. Sen lisäksi mä jännitän sitä aluksi niin paljon, että en varmaan saa edes mitään alas torstaina aamusella. Mulla on siis yli tunnin työmatka per suunta, minkä istun bussissa (ja yksi vaaranpaikka on kotiin tullessa bussin vaihto eli odottelu jätskikioskin vieressä). Se tarkoittaa sitä, että jos syön aamupalan kotona ennen lähtöä, joudun syömään jo ennen viittä ja mulla on nälkä jo töihin päästyäni. Töissä sitten varmaan on lounastauon lisäksi iltapäivällä kahvitauko, jolla mun pitäisi muistaa syödä tarpeeksi tukevasti, jotten sorru matkalla nälissäni mihinkään typerään. Ja kotona täytyy olla valmista ruokaa, ettei tarvitse kuin lämmittää. Tosin mulla ei ole mikroa, joten se lämmittäminen vie enemmän kuin viisi minuuttia... ja se on yks syy sille, miksi joskus tulee sorruttua siihen sipsipussiin, jolla kerkeää sammuttaa nälkänsä nopeammin kuin mitä ruuan saa lautaselle. Toi välipala on mulle vaikee! Miten syödä tarpeeksi tukevasti, mutta tarpeeksi vähän? Jos tauko on kahdelta ja mä olen kotona kuudelta, niin se neljä tuntiakin on aika pitkä aika välipalalla selvittäväksi. En oo ikinä keksinyt sellaista välipalaa, jolla välttäisin sen järkyttävän ison nälän ennen kuin pääsen kotiin.

Tää oli kyllä hyvää, mutta isosta annoksesta huolimatta ei riittäisi työpäivän kahvitauosta siihen asti, että pääsen kotiin ja saan ruuan laitettua.

Naurettiin eilen veljen kanssa, kun se hoki et haluaa köyhiä ritareita, niin mä sanoin, etten haluu pilata tätä, kun mulla on kahden herkuttoman päivän jälkeen laiha olo. :D Siis painan melkein sata kiloa ja voisin pudottaa painostani puolet ja olisin silti normaalipainoinen, niin siihen suhteutettuna tää "laiha olo" on ehkä vähän koomista... Sinänsä en edes yritä olla herkuitta, vaan ennemminkin vain syödä pienempiä määriä. En tavoittele sitäkään, että söisin oikeasti kohtuullisen määrän herkkuja, vaan mulle riittää tässä vaiheessa se, että syön vähemmän kuin ennen. Ja senhän mä saavutan jo sillä, että syön herkkuja neljänä päivänä viikossa seitsemän sijaan. Mutta on ne määrätkin tosiaan pienentyneet. Jätskilitran sijasta yksi yksittäispakattu jätski jne. Tällä viikolla herkut meni niin, että söin tiistaina daimtuutin, keskiviikkona kaksi lakua, samoin torstaina ja tänään sitten söin kaksi köyhää ritaria (vehnälesepaahtoleivästä) vadelmahillolla, viinimarjoilla ja kermavaahdolla. Että se siitä laihasta olosta. :P Mutta kun niitä alkoi tehdä mieli, kun tuo yks niistä puhui koko eilisen ja myös koko tän päivän. Ajattelin sitten, että parempi syödä se yks tai kaks (nälkä oli, niin söin kaks) kuin antaa himojen kasvaa niin isoiksi, ettei mikään riitä. En anna periksi jokaiselle mieliteolle, enkä osta herkkuja jokaisella kauppakäynnillä, mutta oon yrittänyt syödä niitä silloin kun kovasti tekee mieli. Ettei tule sellaista kieltomentaliteettia, joka on mulle ominaista ja johtaa jossain vaiheessa siihen, että lähtee lapasesta ja huolella.

Toteutunut liikunta: 4 x 20-30 min kehonhuoltojumppa,  2 x 15 min kävely, 4 x 30-40 min kävely, 1 x 1 h kävely. Tällä viikolla 10 minuutin päivätavoite täyttyi siis joka päivä reippaasti. :) Loppuillan taputtelen itseäni selkään ja nautin olostani. Tai siis väkerrän esseetä...

perjantai 26. toukokuuta 2017

Vähäisenkin liikunnan vaikutuksia

Toukokuu on kohta ohi! Minnekä tämäkin kuukausi taas hävisi? Laihdutuksen osalta tää kuukausi on ollut eka, kun jotain on oikeasti tapahtunut siinä mielessä, että olen tehnyt oikeita asiota edes vähän. Toisaalta on lipsunut siihen laihdutuskuplaan ja oonkin nyt tosi kusisessa raossa opintojen kanssa. No, ei siitä sen enempää. Eilen yllätin itseni menemällä aamulla lenkille. Siis olin kyllä syönyt aamupalan ja heräillyt sen pari kolme tuntia, mikä yleensäkin menee... Olen siis aamuisin tosi hidas, ja jos ei ole pakko, niin en edes viiti potkia itteeni vauhtia. Mieluummin heräilen pitemmän kaavan mukaan silleen lempeästi. Mutta joka tapauksessa sen lorvimisen ja vetelehtimisen sijasta jälkeen vedin lenkkikamat niskaan ja painelin pihalle. Ei se ollut tämän viikon tehokkain tai edes pisin lenkki, mutta jotenkin mukava kuitenkin. Oon tänä vuonna tykästynyt tuohon valoisuuteen, jota oon viime vuosina lähinnä inhonnut. Oon vissiin kärsinyt jonkin sortin kevätmasennuksesta/väsymyksestä, mutta tänä vuonna se on ollut vähäisempää, vaikka niitä raskaitakin päiviä on ollut. Tai liekkö kevään "helppous" johtunut kylmästä ja sateisesta säästä? Pehmeämpi lasku valoon ja lämpöön. :)

Toissaviikolla lenkillä ojasta bongattuja kukkia (huono kuva joo, kun laiskana en jaksanut mennä lähemmäs) - toisella puolella tietä maa oli valkoisena lumesta. :D


Mun piti siis kirjoittaa siitä, että oon yllättynyt siitä, miten vähäinenkin liikunta vaikuttaa minuun. En odottanut, että se tuntuisi yhtään miltään näin nopeasti ja näin vähäisenä. Silti voin jo nyt sanoa huomanneeni positiivisia vaikutuksia olossani/kehossani, ja uskon niiden johtuvan nimenomaan liikunnasta.

Mä oon kyllä tiedostanut sen, että liikunta vaikuttaa positiivisesti mielialaan. Kun kroppa voi hyvin, mieli voi hyvin - ja toisinpäin. Lisäksi tarpeeksi rankka liikunta saattaa tuottaa tyydytystä ihan hormonitasolla tms., mutta mä en tee mitään rankkaa. Ja sitten on vielä se, että kun "voittaa itsensä", niin onhan se siistiä. Silti en oikeasti tiennyt, että jopa lähes päivittäiset sunnuntaikävelyt, joita ei moni edes liikunnaksi kutsu, voivat vaikuttaa positiivisesti. Tiesin senkin, että se kehonhuoltojumppa, mitä teen, on tehokasta, koska olen tehnyt sitä ennenkin. En silti tiennyt, että se on tehokasta myös näin vähäisissä määrin tehtynä ja voisin edes itse nähdä jotain kehitystä näin pian.

Mun ryhti on parantunut. Jotenkin tiedostan paremmin, kun lysähdän ja asentoa tulee korjattua automaattisesti - liekö sitten jumpan tuoma tietoisuus vatsalihaksista tekee tämän. Jopa kävellessä tulee korjattua asentoa ryhdikkäämmäksi ja käytettyä myös keskivartaloa eikä vain jalkoja. Tämän huomasin jo aikanaan, kun aloin kävellä pitkiä lenkkejä ennen kuin aloitin juoksemisen. Mutta tässä välissä kun on mennyt vuosia lähinnä sohvalla, niin jännä huomata tällaiset uudelleen.  :) Oon myös ihan varma, että mun nilkat on kaventuneet! :D Se oli viimeksikin eka asia, minkä huomasin tota jumppaa tehdessäni. Se ainakin on varmaa, että ylävatsa, siis aivan rintojen alta, on pienentynyt - rintsikoita joutuu jo laittamaan tiukemmalle. Ja tämä siis tyyliin viiden tai kuuden jumppakerran jälkeen! Silloin viimeksi tein sitä tuplamäärän kerralla nykyiseen verrattuna ja vieläpä joka päivä. Nyt teen vähän milloin sattuu sen mukaan milloin olen yksin, eli en tosiaankaan odottanut mitään tapahtuvan näin pian. Mun ruokavalio ei edelleenkään oo mitenkään superterveellinen, joten silläkään muutosta ei voi selittää. Eikä painokaan ole tippunut yhtään.

Mutta kaikkein oleellisinta on se, että mun fiilis itsestäni ja ulkonäöstäni on positiivisempi. Mä en ajattele ollenkaan olevani ruma, koska olen lihava, vaikka oon hokenut tota itelleni vuosikaudet. Koen olevani jotenkin itsevarmempi, ja sehän voi johtua ihan vain siitä ryhdikkäämmästä olemuksesta. Ja toisaalta sekin vaikuttaa, että pistää nokkansa ulos eikä vain hengaa yökkäreissä yötä päivää. Vaikkei sinänsä mitään tekisikään, niin ei ole täysin saamaton olo kuitenkaan. :) Ja loppujen lopuksi se ei edes ole tärkeää onko positiiviset muutokset liikunnan aikaansaamia vai useamman asian summa. Tärkeää on se, että jotain positiivista tapahtuu ja itellä on siitä positiivinen fiilis, joka kannustaa jatkamaan. :)

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Ryhmäviikko 2

Veli hengailee täällä edelleen, enkä tiedä milloin se lähtee. Eikä se tiedä itsekään. Tilanne on pakon sanelema, vaikka se varmaan mielellään olis täällä muutenkin, kun se on sellainen sosiaalisempi tapaus. Mulla taas leikkaa kiinni liki päivittäin, mutta yritän olla tiuskimatta. Eihän se tahallaan mua ärsytä, mä vaan ärsyynnyn kaikesta. Pää hajoo, kun en saa olla yksin. Oon asunut yksin seitsemän vuotta, enkä tykkää yhtään siitä, ettei asioita tehdä mun tavalla (meidän käsitys mm. siisteydestä on ihan eri). Mä myös tarvin yksinoloa, ettei mun pää räjähdä. Toisille se ei oo niin tärkeetä. Mä en osaa sanoa, että haluan esim. lähteä yksin lenkille, vaan joudun käyttämään kepulikonsteja, että pääsen livahtamaan... Veljeni nimittäin kiskoo kengät jalkaansa, jos näkee, että oon lähdössä, enkä halua loukata sitä, koska se on niin herkkä. Ja koska tää kämppä on yksiö, niin sitä lähtöä on aika vaikee pimittää... En myöskään saa opiskeltua, kun se on tossa. En saa opiskeltua kirjastossakaan, kun häiriinnyn jokaisesta äänestä. Luultavasti tää ei oo kivaa mun veljellekään, kun se tietää miten herkästi häiriinnyn äänistä, oli kyse sitten opiskelusta tai nukkumisesta, enkä mä halua nalkuttaa, ettei se ala stressata vielä siitäkin. Ja kuitenkin mä ite stressaan tästä ihan tolkuttomasti...

No joka tapauksessa se painonhallintaryhmä on edelleen menossa ja ruokien kuvailu jatkui. Annoskoko on ihan hakusessa ja lätkän takia syömisen rytmittäminen vähän ontui muutamana päivänä. Edelleen kyllä olen syönyt paljon kasviksia ja se on positiivista. Herkuttelu ei ole nollassa, eikä edes tavoitemäärissä, mutta paljon vähäisempää kuin yleensä. Tän viikon herkut: torstaina pieni jätskituutti, daim bites -pussi ja vajaa pussillinen chilipähkinöitä, lauantaina kolmasosalitra kermajäätelöä ja tänään puolet missä äx -pussista eli se 90 grammaa karkkia ja omarmunkki. Minuksi vähän. Jos ottaa huomioon sen, että tavoite on mennä kohti parempaa eikä muuttaa kertarysäyksellä kaikkea, niin sittenhän mulla menee hyvin. Silti tässä on huomattavissa tietty trendi: en osaa ostaa vain yhtä herkkua, vaan "tarviin" montaa lajia ja mahdollisimman paljon. En tietenkään tarvitse, mutta siltä se tuntuu. Vaikka olenkin pystynyt ostamaan nyt pienempiä karkkipusseja ja vielä jakamaan ne ja syömään vain yhden munkin tms., niin ei se helppoa ole. Nyt olin vielä koko viikon kamalan alavireinen ja itkuinen ja fyysisesti kipeä, joten lohtusyöjänä ei tosiaan ollut helppoa pitää herkkukertoja kolmessa ja määriä näinkään pieninä. Luultavasti herkkuja mättämällä olisin pystynyt toimimaan paremmin - syöminen kun on mulle lääkettä, mutta silti kituutin ilman ruuan tuomaa lohtua ja nyt olen kusessa hommieni kanssa. En saanut mitään aikaiseksi koko viikolla, kun vain itkeskelin särkylääkepöhnässä. En oikeasti tiedä onko tässä mitään järkeä järkiperäistää syömistä tässä vaiheessa elämää/opintoja... mutta tää ryhmäjuttu osui nyt tähän kohtaan.

Viikon toteutunut liikunta: 2 x 20 min. kehonhuoltojumppa, 2 x 10-15 min kävely, 4 x 30-50 min kävely ja yhtenä päivänä sain ainakin 8 minuuttia roskien viennistä ja pyykkäämisestä. Joka tapauksessa pienen pieni liikuntatavoite on aika lailla ylittynyt melkein joka päivä tällä viikolla. Nyt on varsinkin tullut käveltyä, kun on ollut lämmin ja mun on pakko päästä pihalle ja olla yksin, etten räjähdä. Huomionarvoista on sekin, etten edes kuuntele musiikkia kävellessäni, koska tarvitsen ihan omaa rauhaa. Oon vaan keskittynyt siihen kävelemiseen ja ulkoilmaan. Se on jotenkin jännä, että jossain vaiheessa päivää mulle tulee se fiilis, että on pakko päästä pihalle. Vaikka käveleminen on tylsää, se tarjoaa mulle sen hetken yksin. Ja vaikka mua ei huvita kävellä pätkääkään, mä nautin ulkoilmasta. Siitä mä varmaan juoksemisessakin pidin. Sisäliikunta vaan ei nappaa samalla tavalla.

Ensi viikon tavoitteet on aikalailla samat. Eli väh. 10 min liikuntaa/päivä ja ruokarytmi kuntoon ja kasviksia lautaselle.