tiistai 23. tammikuuta 2018

Aktiivisempi arki

Mä tykkään suunnitella asioita. Niiden suunnitelmien toteuttamisessa en kuitenkaan ole hyvä. Varmaan lähinnä siksi, että suunnitteleminen on kivaa, mutta suunniteltujen asioiden tekeminen suunnitellussa aikataulussa ei. Nyt, kun flunssa iski kunnolla minuunkin, niin täällä peiton alla on aikaa suunnitella kaikenlaista. Mieli tekisi suunnitella töitä (perhana, kun on työpuhelin ja työläppäri kotona - vaikeuttaa muuten töistä irrottautumista ihan sairaasti!), mutta ehkä mun flunssa-aivoilla ei kannata siihen ryhtyä. Eikä muutenkaan saikulla, koska jos alan jo nyt venyttää rajojani (mun pitää pakottaa itseni olemaan vastaamatta työsähköposteihin), oon kohta stressistä työkyvytön, kun en ikinä pääse rentoutumaan. Työaika on töitä varten, vapaa-aika muita juttua varten. Saikku taas on tervehtymistä varten, eikä töitten stressaaminen varmasti siinä auta.

Meinasin itse asiassa kirjoittaa siitä, että miksi kirjoitan tätä blogia, kun vain lihon? Jotenkin alkoi tuntua vähän hassulta kirjoittaa "elämäntapamuutosblogia", kun mitään positiivista muutosta ei tapahdu... Muutostahan se lihominenkin tietysti on.... :D No, en ole ollut kovin ahkera kirjoittamaan, eikä mun ole ollut tarkoitus lihoa. Sitä en suunnitellut, vaikka suunnittelusta tykkäänkin! Pikemminkin siinä näkee sen, miten vähän osaan noudattaa suunnitelmiani. Kai tää blogi on mulle tapa. Kun lopetin vanhan blogini, niin en kauaa osannut olla ilman. Elämäntapamuutoksesta ei tule yksin mitään, joten vertaistuen löytäminen on tärkeää. Siinä voisi auttaa, jos listaisin blogini jonnekin, mutta jotenkin on vapauttavaa, kun sitä ei mistään löydy. Toisaalta, jos lukijoita olisi, tai blogi näkyisi listauksissa muillekin kuin lukijoille, niin ehkä se potkisi enemmän tekemään oikeita asioita. Mutta kun mä haluan, että tää on stressivapaata touhua! Haluan ihan rauhassa kompastella ja opetella omaan tahtiini.

Luin vanhoja postauksiani, ja huomasin yhden häiritsevän piirteen. Vähättelen kaikkea liikkumistani koko ajan. Taustalla on ajatus varmaan ajalta, jolloin luin paljon elämäntapamuutosblogeja ja jopa liikuntaan hurahtaneiden blogeja. Niissä monesti vaikuttaa siltä, ettei juoksulenkkiä voi laskea lenkiksi ellei juokse vähintään puolimaratonia ja siinäkin koita mennä nopeampaa kuin aiemmin (huom! hölkkääminen ei ole juoksemista eikä kävely lenkkeilyä!!). Kaikkea liikuntaa seurataan miljoonilla mittareilla ja postaukset on täynnä numeroita. Ja siihen minä sitten vertaan itseäni, vaikkei siinä ole järjen häivääkään. Mun pitäis keskittyä ihan vain itseeni. On hienoa, jos joku saa kiksejä puolimaratonien juoksemisesta ja numeroiden kyttäämisestä, mutta mulle tuollainen on haitallista. Ensinnäkään en voi juosta, joten on ihan urpoa vähätellä sitä, miten liikun, juoksuun verraten. Toisekseen mä vaan ahdistun mittaamisesta. Kun aina vois tehdä enemmän ja nopeammin ja jotenkin paremmin, kun joku toinenkin tekee. Niin kauan, kun mulla ei ole numeroita omasta touhustani, niin mä en voi verrata omaa suoritustani toisiin. Sama koskee painonpudotusta. Niin kauan, kun en seuraa painoani, en voi verrata pudotusvauhtia keneenkään toiseen. Itsensä vertaaminen toisiin on tyhmää todella monesta syystä, joten yritän tästä lähtien keskittyä vain omaan tekemiseeni. Toki seuraan edelleen toisten blogeja ja tsemppaan muita hienoissa saavutuksissa, mutta jos ja kun itse teen toisin, etenen hitaammin, liikun vähemmän, syön enemmän jne., niin pyrin olemaan keskittymättä siihen komparatiiviin. Mun täytyy tehdä asiat niin kuin just mulle sopii just tässä elämäntilanteessa. 

Miten sitten voi seurata edistymistä/taantumista, mikäli ei mittaa ja merkkaa ylös niitä numeroita? Kyllä mä huomaan, että kesällä ostamani liian isot housut eivät enää ole liian isot. Jos taas joku vaate jää liian isoksi, niin kyllä senkin huomaa. Jos jaksaa paremmin kiivetä neljänteen kerrokseen kuin aiemmin, niin kyllä sekin kertoo jostain. Nää on vaan sellaisia mittareita, että niitä voi olla vaikea huomata. Se johtuu siitä, että numeroita on helppo kytätä vaikka päivittäin, mutta vaatteet jäävät isoksi/alkavat kiristää vasta pidemmällä aikavälillä. Silti tällaisten mittareiden käyttäminen on varmaan stressittömämpää kuin se numeroiden kyttääminen. Ainakin minulle.

Ja sitten niihin suunnitelmiin. Siellä vanhoissa postauksissa luki, että olin osallistunut hyvinvointihaasteeseen huhtikuussa. Täytyisi melkein ottaa tuo haaste ihan jatkuvaksi, jotta joka viikko pyrkisi tekemään asioita hyvinvointinsa eteen. Minä olin tehnyt kehonhuoltojumppaa, leiponut, metsästänyt mammutteja kivikaudella, hoitanut jalkojani, rentoutunut ja listanut kiitollisuudenaiheitani. Ei olis paha tehdä tällaisia asioita joka viikko. Etenkin toi kivikausi kuulostaa houkuttelevalta! Miksei sitä aikuisena osaa leikkiä? Jos lähtis vaan jonnekin metsään ja leikkisi, että joku keppi on keihäs ja tuo kumpare tuossa on mammutti ja nää risut on nuotio ja... sit olis tunnin päästä todella rentoutunut! Tai sairaalassa...


Mä otin tälle vuodelle tavoitteeksi lisätä arkiaktiivisuuttani. Flunssan kourissa se ei tietenkään toteudu, mutta eipä tämä onneksi ikuisesti kestä. Olen joka tapauksessa näiden kolmen viikon aikana, jotka täällä olen asunut, löytänyt seurakunnan, jossa käydä, sekä sen myötä myös pienryhmän, jossa käydä. Eli en makaa kotona sängyllä kaikkea vapaa-aikaani. Lisäksi aloitin kuin aloitinkin harrastuksen (kiitos äitini kukkaron <3): kerran viikossa käyn aikuisopistossa espanjan kurssilla mummojen ja pappojen kanssa. Espanjaa en olekaan ennen opiskellut eli samalla kokeilen jotain täysin uutta. :) Pieniä askeleita kohti aktiivisempaa elämää.

Haluaisin kirjoittaa, että lisäksi teen kehonhuoltojumppaa kolme kertaa viikossa, mutta en usko sen olevan realistista. Varsinkaan, kun ne ohjeet hävisivät muutossa tai ovat jossain nurkassa, jota en ole vielä kääntänyt ylösalaisin. Mennään nyt näillä ensin. Ja liikuntatavoitteeksi riittäköön se vähintään 10 minuuttia päivässä, jotta saan itseni ulos joka päivä, myös silloin, kun ei mitään menoa ole.

Ja hei, muutoksia nämäkin ovat mun elämäntavassa ja varmasti vaikuttavat ainakin henkiseen hyvinvointiin ja sitä kautta kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, vaikka niillä ei suoraa vaikutusta esimerkiksi painoon olekaan. Joka tapauksessa koko tän blogin tavoite oli alunperinkin kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin lisääminen ja kyllä musta tuntuu, että ainakin siinä on tapahtunut parannusta. Ei tämä siis kai ihan turhaa ole ollut.

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Ruokakuvia piti olla

Ei se oikein ottanut tulta alleen tuo aterioiden kuvaaminen. En vain muistanut! Toki kuvasin joka päivä jotain, mutta en jokaista ateriaa. Toisaalta esimerkiksi aamupala oli neljänä päivänä tismalleen sama, samoin eväänä töissä oli samanlainen annos kanamakaronilaatikkoa. Välipalasta ei ole yhtään kuvaa! Ei käynyt mielen vieressäkään töissä kuvata jugurttipurkkia (useimmiten valion lohkeava), mutta jospa seuraavalla viikolla muistaisin esimerkiksi aamulla lähtiessäni kuvata, mitä otan mukaan. Meillä ei toistaiseksi ole ollut mitään kahvileipiä tms. töissä, joten ei ole sellaisia tullut syötyä, vaan töissä olen syönyt vain sitä, mitä olen itse sinne vienyt.

Paitsi... maanantaina kävin lähikaupassa kotiin tullessani ja törmäsin pirkan vadelma-lakritsikermajäätelöön ja koska rakastan vadelmajäätelöä ja lakritsijäätelöä, niin tulihan sitä sitten kokeiltua. Eihän se oikein miltään maistu, liekö syy flunssassa vai pirkkalaadussa? Maanantaina söin sitä gradun viimeistelyn lomassa kolmanneslitran ja sen jälkeen se unohtuikin pakastimeen, kun tuli viikolla syötyä iltaisin viinirypäleitä. Lauantaina söin aamupalan päätteeksi vielä kolmanneslitran sitä jätskiä ja tänään syön loput iltapalaksi. Tai sitten en, mutta luultavasti syön.

Mulla on vieläkin joululahjasuklaita jäljellä... mutta en ole syönyt niitä kuin max 5 päivässä, useimpina en yhtään. Viikonloppna tyydytin pitsanhimoni kahdella pakastepitsalla (eri päivinä). Arkiaamujen aamupala on ollut hyvin pitkälle tuo 2 x lakkaraejuusto. Päivällisenä olen syönyt leipää, ja joskus lisänä viinirypäleitä.

Paljonhan tuossa on parannettavaa, jos meinaa elää terveellisesti tai laihtua. Mutta mikä se aikataulu siihen on, onkin toinen juttu. Just nyt mun on ihan hyvä vaan yrittää syödä kaikkea mitä mieli tekee ilman negatiivisia tunteita. Ilman, että kiristelen ja nipistelen sieltä sun täältä ja ahdistun siitä, kun en syönytkään aamulla porkkanaa tai söin illalla liian monta porkkanaa. Noi naposteluporkkanat on muuten suunnilleen ainoa tuore kasvis, mitä syön, koska niille ei tarvitse tehdä mitään. Oonhan mä joskus säätänyt ruokien kanssa paljonkin ja syönyt vain puhdasta ruokaa ja plaaplaa, mutta enää, tai ainakaan tällä hetkellä, mulla ei rahkeet riitä siihen. En jaksa huuhtoa ja pilkkoa kasviksia salaatiksi, enkä edelleenkään pidä mistään lehtivihreästä. Se, että syön edes jotain kasviksia joka päivä, on jo aika iso postiivinen askel verrattuna parin kuukauden takaiseen.

Oon vähän yllättynyt siitä, ettei noi joululahjasuklaat, joita siis sain yhteensä vain kaksi rasiaa, hävinneet tapaninpäivään mennessä. Vielä oudompaa on, että molempia on edelleen jäljellä ja ne on näkyvissä lasiastiassa, eikä ne silti häviä. Eikä kyse ole edes siitä, etten pitäisi niistä, vaan ei vain ole tullut syötyä. Minähän pystyn syömään wiener nougat rasian yhdeltä istumalta, ilman että tuntuu missään. Voi tietysti olla, että huomenna kiskon loput naamariin ja lähden ostamaan lisääkin... 

Liikuntaa mulla tulee lähinnä työmatkakävelyistä, tai ylipäätään paikasta toiseen kävelyistä. Mulla on nyt alaselkä reistaillut vähän enemmänkin, joten en muuhun edes pystyisi. Mutta eipä se ole vielä ajankohtaistakaan. Tuo selän oireilu vaan muistuttaa siitä, että jotain tartteis tolle lihaskunnolle tehdä. Tällä painolla mä oikeesti tuhoan kroppani ja sitten kun vielä on tuo lihaskunto olematon, niin en oikeestaan oo edes toimintakykyinen, kun näitä kremppoja tulee. Luulen, että paremmalla lihaskunnolla tuo selkä ei niin paljon temppuilisi. Toisaalta olisi se silti voinut niksahtaa, joten tiedä häntä.

Se mun harrastuksen hankinta jäi vähän niin kuin tekemättä. En saanut aikaiseksi tutkiskella kansalaisopiston tarjontaa jouluna ja nyt tämä on ollut yhtä hässäkkää. Eilen vähän katselin, mut en osaa päättää mitä kieltä haluaisin opiskella, kun ei ole tarjolla sitä, mitä eniten haluaisin. Eikä mulla kyllä tällä hetkellä ole edes sitä viittäkymppiä laittaa kurssimaksuun, kirjoista puhumattakaan. Suurin osa kursseista on tietenkin jo täynnä, ja osa niistäkin kursseista, joilla on tilaa, on myös jo alkanut, osa alkaa tulevalla viikolla. Kaduttaakohan minua, jos en lähde mihinkään? Aikaa päätöksentekoon ei ole kuin tämä ilta ja voi olla, että nekin vähät paikat ovat jo menneet eilisestä.

Gradusta puheen ollen, arvatkaapa mitä sille kuuluu? Se lähtee kansitukseen ja sitä myötä lopulliseen tarkastukseen ensi viikolla! Olen vapaaaaaaaa! (huomenna) :D


maanantai 8. tammikuuta 2018

Ensimmäinen askel

Kirjoitin joskus joulukuussa, että minulla on pieni ajatus siitä, miten lähteä syömistäni korjaamaan. Siirsin sen kuitenkin syrjään, koska oli muuttohässäkkä ja joulu ja kaikkea muuta päällä yhtä aikaa. Nyt alkaa hässäkkä helpottaa, kotia pitää vielä laittaa, mutta enää ei ole sellainen olo, että pitää olla kolmessa paikassa yhtä aikaa ja kulkea kahden paikkakunnan väliä jatkuvasti. Joten tänään alan tehdä asioita laihtuakseni. Tosin en enää muista mikä se hieno ajatukseni oli...

En edelleenkään halua laihduttaa sanan varsinaisessa merkityksessä, enkä syö mitään, mistä en pidä, mutta jotain on tehtävä. Pyrin siis saamaan ruokarytmin kuntoon ja lisättyä kasviksia. Tähän otan avuksi ruokapäiväkirjan kuvamuodossa. Eli kuvaan syömiseni. Ihan kaikki. Myös ne megapussit sipsejä ja jätskilitrat. Enkä aio tuntea huonoa omaatuntoa, vaikka syömiseni onkin välillä ihan poskellaan. Minusta vain tuntuu, että kuvaaminen auttaa hahmottamaan mitä syö ja miten paljon. Ja kuvasta näkee onko annoksessa väriä vai onko se pelkkää harmaata mössöä.

Ajan kuluessa teen ruokavaliooni varmasti joitain viilauksia, jos se tuntuu tarpeelliselta tai mieluisalta. Nyt syön sokerijugurttia ja juon tuoremehua, jos mieli tekee tai en muuta välipalaa keksi. En halua enää ikinä kytätä syömistäni, enkä syö mitään proteiini-alkuista hapatusta. Eihän pelkkä aterioiden kuvaaminen mitään auta, mutta se ehkä johtaa muutoksiin. Ainakin viimeksi se johti siihen, että annoskoko pieneni ja tuoreiden kasvisten määrä ruokavaliossani lisääntyi huimasti. Se taas yleensä johtaa siihen, että herkkujen ja leivän syönti vähenee. Mutta sen täytyy tapahtua ikään kuin itsestään, ei kieltojen kautta.

Itse tehtyä kanamakaronilaatikkoa ja kasviksia sekä greippimehua.

Yksi asia mikä helpottaa ruokailuani on se, että nykyisessä asunnossani on mikro. Tämä auttaa syömään edes suhteellisen järkevästi, kun eineksistäkin on helpompi valita mukaan jotain muuta kuin se ainainen pakastepitsa, jonka voi lämmittää uunissa. Pyrin kyllä tekemään itse ruokaa ja sen lämmittäminen on mikrossa nopeampaa kuin hellalla, vaikkakin paistettuna se ruoka maistuu paremmalta. Aina kokkaaminen ei kuitenkaan huvita, enkä näe mitään väärää siinä, että oikaisee välillä. Joskus olin tämänkin suhteen aikamoinen natsi, mutta elämä on opettanut ottamaan rennommin. Yritän pitää syömisen stressittömänä ja jättää siitä suorittamisen pois, vaikka kuvaankin mitä syön.

lauantai 6. tammikuuta 2018

Uusia tuulia

Huhhuh! Elämä on ihmeellistä! Kun asioita alkaa tapahtua, niin niitä sitten kanssa tapahtuu! Hyvinkin nopeasti. Vuosi 2017 päättyi ja 2018 on siis alkanut minun osaltani muuttohässäkällä ja uuteen työpaikkaan tutustumisella.  Kaupunki on entistä isompi, enkä tunne täältäpäinkään ketään. Aluksi ei hirvittänyt ollenkaan, mutta nyt tuntuu vähän jännittävältä. Mitä jos en oikeasti tutustu yhteenkään ihmiseen, vaikka asuisin täällä vuosia? Mitä jos vain jumahdan kotiini? Jotenkin tuntuu jo nyt siltä, että elämäni tulee olemaan juuri sitä, että käyn töissä ja tuun kotiin nukkumaan. Nyt olen flunssan ja muuttohässäkän ja kaiken uuden takia ollut varmaan normaalia väsyneempikin, mutta yleensä se menee niin, että jos ei heti aktivoidu, niin se aktiivisuus jää haaveeksi. Viikko viikolta se on vain haastavampaa. 

Tää maistui ihan viikonlopulta :)

Minulla on tavoitteita tälle vuodelle ja osa niistä on varmaan vähän turhan kunnianhimoisia. Yritän kuitenkin muistaa sen, että lähden melkein kaikessa täysin nollasta. En ole liikkunut vuosiin oikeasti, enkä ole koskaan onnistunut liikkumaan tai syömään fiksusti muun elämän ohessa. Mun pitää siis opetella ihan kaikki alusta.

Yksi niistä tavoitteista on arkiaktiivisuuden lisääminen. Se toisaalta toteutuu jo sillä, että käyn töissä. En voi lojua päiviä sängyssä kirjan/tietokoneen tms. kanssa, vaan on pakko lähteä ulos ainakin viitenä päivänä viikossa. Lisäksi asun sen verran lähellä työpaikkaani, että pääsen useimmiten töihin kävellen tai pyörällä. Vähänkö siistiä! Ei tarvitse miettiä lenkkeilemistä, kun tulee käveltyä edes vähän. Odottelen sitä päivää, kun tuo pieni matka alkaa tuntua helpolta! :) Tuntuu ihan luksukselta, kun ei ole bussiaikataulujen orja!

Lisäksi odotan sitä, että saan asiat sille mallille, että tulee syötyäkin ihan hyvin. Tämän viikon söin töissä kasvispakasteita, kun en jaksanut tehdä mitään (uunikin oli pesemättä). Kotona söin leipää ja savustettua lohta. Tänään teen ruokaa, joten ensi viikolla saan ainakin osan viikosta syötyä tavallista kotiruokaa. Luultavasti käyn jonain päivänä myös kokeilemassa jotain henkilöstöruokalaa. Ne on yleensä mitä on, mutta siellä saa koostettua suhteellisen fiksun aterian salaatteineen. Nyt, kun työmatka ei vie elämästäni tolkutonta aikaa, olen pystynyt syömään fiksummin myös kotona. Nälkä ei ole päässyt liian isoksi. Silti tuntuu, että tarvitsen jonkun välipalan iltapäiväksi töihin. Tällä viikolla se on ollut babyporkkanoita tai valmisrahka sokereineen, mutta saa nähdä mitä muuta keksin, kun aikaa kuluu. En oikein pidä noista rahkoista, tai rahkasta ylipäätään, mutta kun aamupalaksi syön raejuustoa, niin en oikein viitsi sitä evääksi ottaa. Smoothieita en kauheasti arvosta, eikä minulla nyt ole edes sekoitinta, millä sellaisia tehdä.

Mulla ei ole mitään painotavoitetta. Toisaalta tarvitsisin sellaisen, koska epämääräisyys ei toimi. Tarvitsen tietyn tavoitteen ja mielellään aikarajankin, jotta oikeasti teen oikeita asioita. Mutta kun mun päätavoite ei ole pudottaa painoa ja lihoa sitä kaikkea takaisin, vaan löytää terveelliset elämäntavat loppuelämäkseni, niin en näe painotavoitteissa mitään järkeä. Mun järki sanoo, että on parempi painaa sata kiloa ja olla onnellinen kuin painaa 60 kiloa ja olla onneton. Huippua olisi olla 60-kiloinen ja onnellinen, mutta se tilanne on tällä hetkellä niin kaukana, etten viitsi sitä oikeastaan edes ajatella. Haluan oppia elämään stressaamatta. Haluan oppia syömään oikein stressaamatta. Haluan oppia liikkumaan stressaamatta. Haluan oppia olemaan liikkumatta stressaamatta siitäkään. Haluan voida hyvin! Kyllä minä tiedän, että voisin paremmin kevyempänä, koska todennäköisesti lonkkani ja selkäni vihoittelisivat vähemmän, kenkien jalkaan laittaminen ei olisi operaatio ja muutenkin jaksaisin fyysisesti paremmin. Mutta en halua keventyä, jos en pysty pitämään tai parantamaan nykyistä psyykkistä hyvinvointiani. Tässäkin on parannettavaa, joten ainakaan se ei saa huonontua.

Kokonaisvaltaisen hyvinvointini takia pyrin ainakin aluksi vain lisäämään aktiivisuutta ja sitä arkiliikuntaa (en ole hommannut matkakorttia, koska en sitä välttämättä tarvitse), sekä parantamaan ruokavaliota vaikka ensin siten, että syön työpaikalla hyvin, tarpeeksi, mutta tarpeeksi vähän. Se vaatii varmasti opettelemista, kun on tottunut isoihin annoksiin. Pikkuhiljaa siirrän sitä sitten kotiinkin. Luulisin, että jos oikeasti löytäisin harrastuksen tai kavereita, joiden kanssa voisi tehdä jotain, syömisen merkitys vähenisi. Oikeastaan haluaisin, ettei minulle olisi mitään väliä sillä, mitä syön. Jos se olisi hesemättöä, niin se ei haittaisi, eikä kasviskeiton syöminen tuntuisi "hyvältä teolta". Ruoka olisi vain ruokaa. Kyllähän siitä saa nauttia, mutta haluaisin, ettei se hallitsisi minua millään tavalla. Ettei mikään olisi sen enempää huonoa kuin hyvääkään.


Ihanaa uutta vuotta ihmiset! <3 Miten teillä on vuosi alkanut? :)

lauantai 16. joulukuuta 2017

Kartan kanssa perille?

Mie innostuin eilen, kun HeiLauta elämää -blogissa oli juttua unelmakartasta. Googlettelin sitten sitä vähän ja kirjoittelin itselleni sellaisen. Mulla ei nyt mitään lehtiä ole, eikä mainoksiakaan tule, joten piti ihan kynällä ja paperilla toteuttaa, mutta en koe itseäni kauhean visuaaliseksi muutenkaan, joten kai se näinkin toimii. Tein kyllä siitä myös yksinkertaisen kuvakollaasin pixabaysta löytyneillä kuvilla ja laitoin sen tietokoneeni taustakuvaksi. Täten se vilahtaa näköpiirissäni päivittäin, vaikkei karttamuodossa olekaan. :)

En osannut käyttää tähän kauheasti aikaa, vaan halusin tehdä sellaisen, etten itse rajoita omia haaveitani. Mulla kun on tapana järkeillä vähän liikaa. Tällaisissakin haluaisin rajata automaattisesti pois kaikki "mahdottomat", ja arvatkaas kuin paljon unelmia silloin jää jäljelle? Oon lopputulokseen aika tyytyväinen ja kaikki kartalle päätyneet asiat ovat sellaisia, jotka oikeasti haluan elämääni. Ei ne mitään pakkomielteitä ole, mutta joka tapauksessa tärkeitä asioita. Vieläkin siitä jäi pois asioita, mutta niin se vain on, että aina ei ole valmis edes haaveilemaan kaikesta. Tähänkin kartalle päätyi sellaisia asioita, joita en vuosi sitten olisi myöntänyt edes itselleni kaipaavani, saati sitten että olisin kirjoittanut ne paperille tai sanonut ääneen. 


Eniten minua kuitenkin yllätti se, ettei laihtuminen päätynyt paperille ollenkaan. Kun olin mielestäni valmis, katselin karttaa ja ihmettelin, että mitenkäs se laihtuminen loistaa poissaolollaan, kun kuitenkin olen läski ja tyytymätön siihen? Luultavasti vastaus on siinä, että voin hyvin. En vaihtaisi tämän hetkistä henkistä hyvinvointiani siihen tilaan missä olin 66-kiloisena. Silloin olin aika hajalla, vaikka olin hoikempi kuin koskaan aikuisiälläni. Nyt olen mielestäni paljon mukavampi ja tasapainoisempi - ja ennen kaikkea onnellisempi. Ja jopa nätimpi. Jostain syystä en enää katso peiliin inhoten allejani tai maharöllykkääni tai järkyttävän isoja reisiäni. En kiinnitä huomiota kaksoisleukaan tai aknearpiin. Nyt kun katson peiliin, näen useimmiten vain hymyilevän suun ja onnea säteilevät silmät. Näytän mielestäni siltä, että minulla on hyvä olla. Ja niin minulla onkin.

Lopulta päädyin kuitenkin lisäämään kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kartalleni ja sen alle sitten vielä terveellisemmät elämäntavat. Osa kartalle päätyneistä haaveista tai tavoitteista ovat sellaisia, jotka tavallaan kuuluvat kokonaisen valtaisen hyvinvoinnin alle, mutta jotka jotenkin miellän omiksi kokonaisuuksikseen. Sen sijaan terveelliset elämäntavat tarkoittavat mulle käytännössä nukkumista, liikkumista ja syömistä. Koska en halua esimerkiksi syömisen hallitsevan elämääni, pidän sen mieluummin pienenä osana jotain muuta tavoitetta kuin itsenäisenä tavoitteena. Sen sijaan esimerkiksi "uusi harrastus" on ihan itsenäinen tavoite, vaikka uskonkin, että se lisäisi kokonaisvaltaista hyvinvointiani.

Riippumatta siitä miten tyytyväinen olen itseeni tällä hetkellä, tiedostan elämäntapojeni olevan haitallista itselleni. Minulla on nyt pienen pieni ajatus siitä, miten lähteä tätä syömisongelmaa ratkaisemaan, mutta sen aika ei ole vielä. Ensi vuoteen on vielä pari viikkoa ja aion loppuvuoden panikoida ja kiirehtiä ja toivottavasti myös rentoutua vähän. Mitä syömisongelmiini tuleen, niin ainakaan en enää koe, ettei minun kannattaisi edes yrittää mitään. Toivon, että pystyn muuttamaan elämääni kaikin tavoin paremmaksi, askel kerrallaan. Siinä rytäkässä syöminen on vain yksi osa-alue. Jos koen, etten pitemmälläkään aikavälillä saa itse mitään aikaiseksi, niin sitten lupaan itselleni, että haen apua. Mutta sitä ennen yritän itse.

Tämä vuosi on ollut hyvä vuosi, mutta tänä vuonna ei ole ollut oikea aika elämäntaparempalle. Toki olisin voinut syödä vähemmän herkkuja ja plaaplaa, mutta enpä muista, että olisin pitkään aikaan nauttinut elämästäni yhtä paljon kuin tänä vuonna. On tässä ollut paljon stressiä, huolta ja vastoinkäymisiäkin, mutta päällimmäinen fiilis on silti hyvä. Tiedän, ettei laihtuminen tuo onnea, mutta tiedän myös sen, että hoikempana jaksaisin paremmin ja moni asia olisi helpompaa. On siis ihan loogista haluta pienempää ja kevyempää kroppaa, mutta jos sen hintana on mielenterveys, niin siinä ei olekaan enää mitään järkeä.

En osaa sanoa mitään aikataulua, missä näiden asioiden tulisi tapahtua, koska elämä on arvaamatonta. Ennemminkin koen niin, että nyt uskallan toivoa itselleni hyvää ja olen myös valmis tekemään asioita saavuttaakseni edes jonkun unelman oikeasti. Puolen vuoden päästä unelmani voivat olla erilaisia kuin nyt. En tiedä mikä tän unelmakartan oikea pointti on, mutta mulle se on ehkä enimmäkseen vain keino sanoa unelmat ääneen ja ottaa sillä tavalla askel kohti niiden toteuttamista. Ei tällaista määrää asioita tehdä kerralla ja useimmat näistä vaativat paljon aikaa toteutuakseen - ei esimerkiksi vierasta kieltä opita päivässä. Se, että edes alkaa opiskella jotain kieltä kuitenkin vie lähemmäs sitä päivää, jolloin osaa sitä kieltä. Kaikki ei myöskään ole itsestä kiinni eivätkä kaikki unelmat toteudu, vaikka parhaansa tekisi. Saa nähdä mitä mitkä näistä minun unelmistani toteutuvat ja milloin. :)

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Harrastuksista

Tän postauksen piti olla jotain elämäntapamuutokseen liittyvää, mutta mun elämä on nyt sellaisessa - onneksi tällä kertaa positiivisessa - myllerryksessä, että mun on vaikea pysyä perässä, joten kirjoitanpa sitten harrastuksista. Tavallaan tääkin liittyy elämäntapamuutokseen, jos sen näkee laajemmin kuin vain laihduttamisena. Itse ainakin pyrin nimenomaan elämän laadun parantamiseen ja uskon, että harrastuksilla on siinä paikkansa.

Mä en ole koskaan harrastanut mitään pitkäjänteisesti, vaikka jotain juttuja olenkin kokeillut ja nyt olen alkanut kaivata jotain mukavaa harrastusta. Oikeastaan on jo pitemmän aikaa tuntunut siltä, että joku harrastus olisi mukava aloittaa, mutta pitkä matka joka paikkaan yhdistettynä opiskelijabudjettiin on hillinnyt intoa. Kai sitä elämässä olisi hyvä olla muutakin sisältöä kuin työ. Mulla ei oikein ole mitään intohimoa, enemminkin on pitkä listä asioita, joista en ainakaan pidä. :D  En tiedä onko aikuisiällä harrastuksen aloittaminen vaikeampaa vai onko mulla vaan mielikuvitus hävinnyt jonnekin, kun pää lyö tyhjää, enkä oikein keksi mitään?

Liikuntaharrastuksista en nyt edes haaveile lonkkani takia, vaikka tahtoisinkin olla liikunnallisempi. Harrastustasolla etsin kuitenkin ainakin tällä hetkellä jotain muuta, jotain sellaista, jolla on oikeasti potentiaalia jäädä pysyväksi tai edes pitkäaikaiseksi osaksi elämääni. Jotain sellaista, joka on minusta mukavaa ja josta nautin myös sillä hetkellä, kun sitä teen. Jotain sellaista, jonka parissa pääsen irtautumaan arjesta ja niin sanotusti nollaamaan. Ja kuitenkin se voisi olla jotain sellaista, jota ei tarvitsisi tehdä yksin. Jollekin se on liikunta, minulle se on jotain muuta.

Mitä muuta se sitten voisi olla? Toisaalta haluaisin tehdä jotain käsilläni, koska käsillä tekeminen on terapeuttista. Mutta kun minä en kestä arvostelua, enkä siksi halua edes kokeilla mitään, missä lopputulosta arvioidaan tai ylipäätänsä joku muu sen näkee. Käsitöihin minun kärsivällisyyteni ei riitä. Eikä minulla ole mielenkiintoakaan käsitöihin. Sama koskee piirtämistä ja musiikkia yms. Olin jo lapsena niissä sysipaska, enkä ole millään tasolla kiinnostunut mistään, missä täytyisi olla jotenkin taiteellinen. Tämän takia leipominenkaan ei oikeastaan tuota mulle enää iloa.

Varmaan pitkäaikaisimmat harrastukseni ovat olleet lukeminen ja kirjoittaminen. Lukenut olen siitä asti, kun opin lukemaan. Olin ahkera kirjastossa kävijä lapsena ja vielä lukioikäisenäkin. Täällä en ole koskaan oppinut käyttämään kirjastoa vapaa-ajalla, vaan se liittyy vahvasti opiskeluun. Lukeminen on yliopisto-opintojen myötä jäänyt todella vähäiseksi, kun en tenttiinluvun ja tutkimuskirjallisuuden kahlaamisen päälle ole enää jaksanut lukea huvikseni. Tavallaan opiskelu vei lukemisesta ilon, mutta vasta yliopistoaikana. Sitä ennen luin koulukirjojen päälle muutakin ja paljon luinkin. Tosin koulukirjoja taisin lukea aika vähän, enkä voi väittää yliopistossakaan olleeni mikään ahkerin opiskelija. Kirjoittaminen taas jäi kuvioista joskus lukioaikoina. Totesin, ettei minusta kirjailijaa tule ja olen tainnut tuhota kaikki silloin kirjoittelemani novellit. Ehkä ihan hyvä niin. :D Lukeminen on kyllä sellainen juttu, että se varmasti palaa elämääni, kunhan saan gradun käsistäni! Kirjaan uppoutuminen on ihan parasta!

Muutama ostettu/lahjaksi saatu kirja ois jonossa, osa vuodelta nakki... eikä tässä ole edes kaikki! :D

Tällä hetkellä ainoa potentiaalinen harrastus, minkä keksin, on kieltenopiskelu. Haluaisin opiskella italiaa ja kerrata saksaa ja ruotsia. Mielestäni kieltenopiskelu on mukavaa. Jotenkin se, kun oppii jotain uutta, on tosi palkitsevaa ja minä nautin siitä. Samalla se vaatii kokonaisvaltaista uppoutumista, mikä irrottaa hetkeksi kaikesta muusta ja on sen takia palauttavaa, vaikka joskus raskastakin. Ongelmaksi tulee se, että kieltenopiskelu kansalaisopistossa tai vastaavassa on aivan törkeän kallista. Ainakin täällä... En mä pysty alkuvuodesta irrottamaan muutamaa satasta parin kielikurssin takia. Yliopistolla voisin ehkä italian kurssin suorittaa, mutta se pitäisi tehdä itseopiskeluna ja käydä kuitenkin tenttimässä täällä... ja sitten siitä jäisi pois se sosiaalinen kontakti ja puhumisen harjoittelu kokonaan. En minä kielikurssilta ystäviä etsi, mutta olisi kiva, jos en ihan mökkihöperöityisi. :D Olen siis muuttamassa toiselle paikkakunnalle, mistä en tunne ketään, ja sen takia tällaiset pohdinnat ovat ajankohtaisia juuri nyt.

Ja toisaalta, mistä niitä ystäviä aikuisiällä saa? Voi käydä elämä pitkäksi, jos ei asuinpaikkakunnalla ole yhtään kaveria, jonka kanssa välillä voisi kahvitella, käydä elokuvissa tai shoppailla.

Koska mulla kerran menee elämä uusiksi, niin tähän väliin olisi hyvä aloittaa joku uusi harrastuskin. Tästä blogista ei monikaan tiedä, kun en ole tätä minnekään ilmoitellut, mutta te jotka tiedätte, ehdottakaa minulle harrastuksia! Mielellään halpoja :P En lupaa kokeilla niitä, mutta lupaan harkita! Mitä te itse harrastatte?

torstai 23. marraskuuta 2017

Neuvottomuus on päivän fiilis

Mulla on ollut stressaava vuosi, eikä se stressi näytä loppuvan tämän vuoden puolella. Sanotaan vaikka nyt sen verran, että stressiä aiheuttaa opiskeluun liittyvät asiat ja sen lisäksi mm. läheisten terveystilanne. Lisäksi oon aika varma, että oon sairastunut kakkostyypin diabetekseen, mutta en uskalla mennä lääkäriin, jossa asia selvitettäisiin. Nyt mua on kaiken päälle alkanut stressata tämä mun lihavuuteni ihan eri tavalla kuin aiemmin. Mä oon tän blogin olemassaolon aikana lihonut varmasti yli kymmenen kiloa eli ei oo mennyt niin kuin suunnittelin. Sen toukokuun ajan, kun kiristelin tosissaan, sain painoa hieman pois, mutta se myös stressasi ja ahdisti. Painonpudotus oli niin vähäistä, ettei se mitenkään ollut sen stressin arvoista. Sen jälkeen stressiä on muutenkin ollut niin paljon, että olen tietoisesti jättänyt laihduttamisajatukset sikseen. Elokuussa vähän ajattelin asiaa, mutta opintostressi lopulta vesitti senkin. Lisähankaluutena on ollut "repaleinen" elämä koko vuoden. Oon reissannut suht. paljon, eikä mulla oo ollut sellaista normaalia arkea lainkaan. En oo ees viitsinyt yrittää muuttaa asioita kahden viikon pätkissä. Mä en vaan osaa syödä oikein seurassa ja mun syömisseura on usein yhtä hunningolla kuin minäkin.

Mun syöminen on todella sekaisin ja mua ahdistaa tää tilanne. Mutta mä en osaa tehdä asialle itse enää mitään. Terveydenhuoltoon mä en halua ottaa yhteyttä, koska en kestä tuomitsemista, en halua tietää painoani, enkä jaksa yhtään ylimääräistä stressiä. Mä tiedän, että mun ongelmat on mun pään sisällä ja siksikään en usko, että terveydenhoitajasta olisi apua. Painonhallintaryhmissä yms. pyritään hoitamaan oiretta, eli sitä vinksallaan olevaa syömistä, ei niitä syitä, miksi syömiseni on päin honkia. Ja mä en enää usko siihen, että mä voin laihtua pysyvästi ilman, että mun koko ajatusmaailma ja mieli muuttuu. Voinhan mä kuukauden kuvailla annokseni ja pyrkiä täydellisyyteen, kun joku sitä valvoo, mutta eihän se muuta sitä, mikä mun pään sisällä on sekaisin. Se vain oikeastaan vahvistaa sitä vääränlaista ja haitallista ajattelumallia, mitä mä toteutan. Kaiken lisäksi ne ryhmät ja muut tukitoimet loppuvat hyvin pian, koska "osaan syödä oikein". Ja sit kun oon omillani, niin en tosiaankaan syö oikein, koska en jaksa. Eikä sille mun päänsisäiselle ongelmalle ole taaskaan tehty mitään, joten ydinongelma on edelleen olemassa, vaikka olisinkin syönyt oikein muutaman viikon ajan. Nyt mä oon siis tilanteessa, jossa mua ketuttaa lihavuuteni sen verran paljon, että haluaisin tehdä asioita laihtuakseni, mutta en uskalla, etten tekisi hallaa itselleni ja keholleni. 

Mä haluaisin mm. kokeilla vähähiilihydraattista ruokavaliota, koska se kuulostaa mun mielestä järkevältä. Uskon oikeasti, että se auttaa esim. diabeteksesta kärsiviä. Kun jättää sokerit pois, niin varmaan sokeriarvot paranee. Mutta mä en ole valmis luopumaan leivästä, vaikken sitä normaalisti syökään kuin kerran päivässä. Mä en jaksa maitotuotteita suuressa määrin, enkä siedä ajatustakaan kasvipohjaisista korvikkeista (ne maistuu kamalilta). En halua tilannetta, jossa ruokavalio rajoittaa elämää, kun minä kerran periaatteessa olen niin onnekas, että voin syödä aikalailla mitä haluan. Lisäksi mulla on taustalla kokemus siitä, että väsähdän siihen ruokavalion kyttäämiseen ja se on sitten menoa. Sen edellisen laihdutusviritelmän, joka siis loppui käytännössä jo monta vuotta sitten, jäljiltä en oikein jaksa pakastekasviksia. Ne maistuvat... pakastimelta. Ja tuoreiden kanssa näpräämisessä menee hermot ja kasvikset mätänee jääkaappiin, kun en jaksa niitä kuoria, paloitella ja laitella.

En sitten tiedä olisiko fiksua koittaa mennä kohti vähähiilihydraattista ruokavaliota vähän kerrallaan. Että pikkuhiljaa karsisi asioita. Voisin esimerkiksi jättää osan höttöhiilareista pois syömällä lisukkeena pelkkiä kasviksia riisin tms. tilalla vaikkapa joka toisella kerralla ja jos se tuntuisi hyvältä niin sitten jatkaa sitä karsimista. Toisaalta en halua olla siinä tilanteessa, etten voi syödä esim. ravintolassa mitä haluan. Ja mun joko tai-luonteella ei onnistu se, että eläisin normiarjessa näin ja sallisin itselleni siellä ravintolassa mitä vaan. Enkä mä usko, että voisin olla vähähiilihydraattisella dieetillä lopun elämääni ja se tässä eniten kammottaa. Kyllähän se on tiedossa, että ne mahdollisesti lähteneet kilot tulee takaisin, jos sitä hiilaria alkaa taas puputtaa. Onko tää jonkun tietyn ruokavalion valitseminen/etsiminen vain pyrkimys löytää "helppo tie" laihtumiseen? Jotenkin tuntuu, ettei mun kannata lähteä mihinkään tämmöseen, kun mun mieli on tällainen kun se on. Joka tapauksessa mä tiedän, ettei mun lihominen edes pysähdy ellen mä muuta asioita syömisessäni. Kaikki kiteytyy siis edelleen siihen, että mun pää on niin sekaisin, ettei onnistuminen vain ole mahdollista.

Tämän pohdiskelun lopputulema on siis se, että tarvitsen apua, mutten tiedä mistä sitä hakisin. Tavanomaiset toimet eivät mun kohdalla ole riittäviä. Mulla on, jos ei syömishäiriötä, niin ainakin häiriintynyt syöminen. Sitä ei lautasmallin orjallisella noudattamisella korjata. Koska ongelma on esimerkiksi juuri se, että se lautasmallin noudattaminen menee orjalliseksi ja jos siitä kerran lipsahtaa, niin se oli siinä sitten se yritys. Mä en osaa olla itselleni armollinen. Mussa on perfektionistisia piirteitä, mutta useimmiten en edes yritä, koska siten en voi epäonnistua. Yrittäminen on mulle ensimmäinen askel kohti epäonnistumista. Mä en jotenkin osaa omalla kohdallani nähdä sitä, että repsahdukset, takapakit, huonot valinnat - kaikki ovat elämää, eivätkä ne saisi olla syitä lakata tekemästä oikeita asioita. Näen sen kyllä muiden kohdalla ja voin tsempata toisia jatkamaan virheiden jälkeen, koska eihän mikään yksittäinen huono päivä tai viikko tai edes kuukausi kaada tällaista muutosta ellei sen anna sitä kaataa. Itseni kohdalla en vain jotenkin osaa ajatella näin. Elämäntapamuutoksessa kuitenkin puhutaan loppuelämän kestävistä asioista ja siihen loppuelämään niitä huonoja päiviä kyllä sopii ilman, että niillä on isoa vaikutusta painoon.