Olen löytänyt itsestäni hymyn

Edellisestä postauksesta on kulunut melkein kaksi kuukautta. Tauko ei ole ollut suunniteltu, mutta en ole siitä kyllä stressanutkaan. Elämä on tällä hetkellä hyvin pitkälti työpainoitteista ja vapaalla sitten pyykinpesua ja ruuanlaittoa. Jaksan tehdä ruokaa kerran viikossa ja syön sitä sitten viikon ja kaivan vielä myöhemminkin pakastimesta muutaman annoksen tarvittaessa. Se on kätevää esim. nyt, kun olen taas saikulla flunssan takia enkä jaksa laittaa ruokaa, vaikka aikaa olisi, niin pakastimesta saa jotain pakastimelta maistuvaa mössöä.

Elämäntaparempalle laihdutusmielessä ei kuulu mitään. Olen sairastellut melkein kaksi kuukautta putkeen (nyt olen kolmatta kertaa kuumeessa, koko ajan on ollut köhä ja nuha) ja olen ollut tosi väsynyt. En saa nukuttua viikolla tarpeeksi ja se sitten kostautuu viikonloppuisin. Toisaalta minulla on nykyisin vapaa-ajan tekemistä, varmaan osittain siksi, että opiskeluaikaan verrattuna vapaa-aika on selkeämmin rajattua. On työaika ja sitten on vapaa-aika. Opiskellessa oli vain opiskeluaikaa. En siis nukahda heti töistä tultuani, koska on muutakin touhuttavaa. Toisaalta kärsin siitä, etten pääse nukkumaan kahdeksalta... Herään niin aikaisin (olen TODELLA hidas aamuisin), että jos haluaisin nukkua edes välttävästi, pitäisi olla unessa jo iltakasilta. Joskus en ole edes kotona vielä siihen aikaan. Nukkumaan pääsen harvoin ennen yhtätoista ja se on varmaan asia, joka minun täytyisi ensimmäisenä saada korjattua. Elämäntaparemppaani liittyy kuitenkin laihtumisen ohella paljon muutakin ja ainakin joitakin niitä muita asioita on tapahtunut.


Olenkin oikeastaan keskittynyt tällä erää unelmakarttani asioista siihen ankkurikuvaan. Se symboloi mulle siinä kartassa seurakuntayhteyttä. Olen pyrkinyt käymään seurakunnassa ja myös sellaisessa naisten pienryhmässä, ennen vanhaan puhuttiin Raamattupiireistä, tosin tämä on vapaamuotoisempaa. Siitä on jo lyhyessä ajassa tullut mulle tosi tärkeää. Yksi syy on varmasti se, että mä en tunne täältä ketään, joten mulla ei ole lainkaan sosiaalista verkostoa täällä. Toinen on se, että siellä on niin rakkaudellinen ja armollinen ilmapiiri, että mun on hyvä ja turvallinen olla siellä. En ole koskaan tuntenut itseäni näin hyväksytyksi missään. Mä saan ihan oikeasti olla just sellainen ongelmakimppu virheineni, epävarmuuksineni ja puutteini kuin olen. Eikä mun tarvii peitellä sitä. Kolmas syy on se, että se on uskovien yhteisö. Me ei olla kaikesta samaa mieltä, mutta ei me myöskään käydä siellä mitään teologisia väitteilyitä. Silti mä tiedän, et ne tyypit ymmärtää mitä mä puhun ja mä ymmärrän mitä ne puhuu tavalla, jota uskomattomat ei ymmärrä. Mun parhaat ystävät eivät ole uskovia, joten multa on ikään kuin puuttunut kanava, jossa pohtia Raamatun sanaa ja uskonelämään liittyviä asioita.

Mulle tuli tossa joku aika sitten aika vahva fiilis siitä, että mulla oikeasti on syömishäiriö. (Ei ole tutkittu eikä todettu, enkä koe tarvetta saada diagnoosia.) Se on oikeastaan estänyt mua laihduttamasta, koska en halua sotkea päätäni ja elimistöäni enää yhtään enempää. Sen tarkemmin setvimättä mitä kävi, mulla on nyt aika rauhallinen olo sen suhteen. Vähän niin kuin niin, että kaikki ajallaan. Mua ei stressaa se, että mun syöminen on ihan retuperällä, enkä koe pakonomaista tarvetta muuttaa asioita. Koen kyllä syyllisyyttä siitä, että syön jätskiä tai karkkia tai vaikkapa paketillisen suolakeksejä. Mutta mulla on jotenkin sellainen olo, että ehkä tää normalisoituu jossain vaiheessa, kun oikeasti tajuan, että tää ns. normaali päivärytmi jatkuu. Se ei lopukaan kolmen kuukauden jälkeen. Töissä mun syöminen on ihan ok, samoin aamupala. Aina vois olla paremminkin, mutta aamulla syön leipää juustolla ja kurkulla, lounaalla on lämmin ruoka + ainakin porkkanaa ja välipalana joku jugurtti/raejuusto. Se välipala on yleensä liian sokeripitoinen, mutta jos se olisi ainut sokeripitoinen asia ruokavaliossani, niin sekin olisi ok. Tällä hetkellä retuperällä onkin se, että syön normiruuan päälle kaikkea moskaa iltaisin ja viikonloppuisin. Hyvin harvoin korvaan iltaruuan sillä moskalla, vaan syön nimeomaan ruuan päälle, tosin joskus se iltaruoka on pari viipaletta leipää. Toisaalta taas mulla oli jätskiä pakastimessa noin kuukauden ennen kuin söin sen loppuun eli siitä litrasta riitti useammalle kerralle ja vieläpä useammalle viikolle. Mulla ei siis nyt ole ihan sellaista että pitäisi kaikki herkut syödä heti, jos niitä on. Eli siinä suhteessa parannusta on tapahtunut kuin itsestään. Mä näen syömisessäni paljon korjattavaa, mutta myös paljon asioita, jotka ovat hyvin. Mulla on välillä tosi hyviä päiviä ja sitten useammin on niitä vähemmän hyviä. Mutta ihan selvästi tässä on niin sanotusti ainekset siihen, että pitkällä aikavälillä tämä pikkuhiljaa korjaantuu. Toki voi se mennä ihan päin seiniäkin, mutta luulen, että avainasemassa on mun mielentila/mieli. Ja musta tuntuu, että se on lähtenyt korjaantumaan.

Kaikenkaikkiaan mulla on ihan hyvä fiilis ja odotan mielenkiinnolla mitä mun päässä tapahtuu tän syömisasiankin kanssa. Jahka mun pää kuntoutuu, niin varmaan jotain myös käytännön toimissa korjaantuu. Mutta se voi viedä pitkän ajan, että mitään näkyvää alkaa tapahtua. Tärkeintä musta on kuitenkin se, että nykyään hymyilen päivittäin, vaikkei elämä edelleenkään ole mitään ruusun terälehdillä tanssimista. Uskallan sanoa haaveitani ääneen pelkäämättä sitä, että jos ne ei toteudukaan. Uskallan sanoa ääneen asioita, jotka eivät ole varmoja. Osaan iloita pienistä asioista, jotka on hyvin. Uskallan sanoa ääneen myös sellaisia asioita, jotka eivät ole hyvin ja ilmaista sen, että olen tyytymätön johonkin. Annan itseni tuntea sekä positiivisia että negatiivisia tunteita. Annan itseni olla myös hämmentynyt, enkä yritä vaimentaa tunteitani. Mutten edelleenkään "elä tunteella", koska tunteet tulevat ja menevät. Minulla on nyt sellainen fiilis, että minä voin hyvin. Se on aika hyvä fiilis. :)

Kommentit

Lähetä kommentti