Paino putoaa, mieli murtuu

Tää on nyt ehkä vähän ankea postaus, mutta haluan kirjoittaa tämän tulevaisuuden varalle. Olen siis toista kertaa pudottamassa kymmeniä kiloja, joten tää teksti perustuu ihan mun omiin kokemuksiin. Haluaisin mieluusti välttää ne ongelmat, joihin homma viimeksi tyssäsi, joten ei kun menneitä muistelemaan.

Aloittaessani ensimmäisen laihdutusyritykseni painoin 91,5 kiloa. Päätin laihtua vähintään 30 kiloa ja onnistua siinä. En ihan onnistunut, painoa lähti "vain" noin 24 kiloa. Ensimmäinen kymppi lähti varmaan pelkällä innolla, syömällä vähän ja lisäämällä liikuntaa - tai oikeammin aloittamalla liikkuminen. 85 kilon kohdalla oli kuuden viikon "jumituskausi", joka johtui siitä, että olin vanhemmillani ja söin huomattavasti enemmän kuin kotonani. Kävin kuitenkin lenkillä vähintään viisi kertaa viikossa ja yleensä kävelin kymmenen kilometriä kerralla. Paino pysyi samassa, mutta senttejä lähti vyötäröltä. Kotiin palattuani aloinkin jo aika pian juosta, tosin aloitin kahdesta minuutista eli ihan nollasta. Olin herkkulakossa ja paino putosi aikalailla helposti, paitsi ollessani jossain muualla kuin kotona. Pitkät lomat siis hidastivat hommaa aika paljon. Varsinaisia ongelmia alkoi tulla, kun paino paino painui 75 alle.

En tiedä miten iso osuus mieleni "järkkymiseen" painonpudotuksella oli, mutta minusta tuntuu, että se oli ratkaiseva tekijä. Toki elämässäni on koko opiskeluajan sattunut kaikkea ikävää muutenkin, mutta ennen laihtumistani handlasin homman aika hyvin. En tiedä sotkiko laihtuminen hormonitoimintani tai jotain, mutta yhdessä vaiheessa multa mm. lähti hiuksia ihan tuppoina. Joka tapauksessa mun kyky käsitellä vaikeuksia heikentyi huomattavasti. Pienetkin murheet tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. Lisäksi kuvaan astui jännittäminen, joka pahimmillaan johti neljän seinän sisällä nököttämiseen, koska en uskaltanut mennä luennolle tai hyvän ystävän tapaaminen kahvilassa ahdisti liikaa.

Mä muistan sen, miten laihdutuksen alussa totesin, että en enää valehtele itselleni, vaan myönnän, että ylipaino heikentää mun itsetuntoa. Totahan saa lukea miltei joka ikisestä laihdutustarinasta, mutta musta tuntuu, että tuon toteamalla mä vedin maton jalkojeni alta. Mä en muista, että mulla ois ollut itsetunto-ongemia ennen kuin laihdutin. Siis oli tietenkin epävarmuutta yms., mutta en mä ikinä esimerkiksi ajatellut, etten voi saada parisuhdetta, koska olen lihava, tai että ylipaino ylipäätään rajoittaisi mun elämää mitenkään. En ollut niin lihava, että olisin tarvinnut jatkokappaletta turvavyöhön lentokoneessa tai en olisi sopinut yhdelle penkille bussissa, joten en nähnyt painoani ongelmallisena. Mun syyt laihduttaa olivat aluksi puhtaasti terveydelliset. Mä säikähdin diabetestä niin kovasti, että halusin tehdä jotain pienentääkseni riskiä sairastua siihen. Aikani laihdutustarinoita luettuani mä sitten luulin, että sisäinen kauneus ja hyvä itsetunto ovat valheita ja lihavien itsepetosta. Ja mä aloin uskoa siihen.

Totta kai laihtumisen myötä olo parani. Kevyempää kroppaa on kevyempi liikuttaa. Kun syö vähemmän ja kevyemmin, välttää ähkyn ja raskaan olon. Vaatekaupoista ja jopa kirppareilta alkoi löytyä vaatteita, eikä shoppailu ollut enää sitä, että vain kenkäkaupasta voisi löytää jotain sopivaa. Muistan miten hieno fiilis tuli siitä, kun sovin koon 38 farkkuihin. Lähtötilanne kun oli se 46. Mä muistan myös sen, kun näytin ne farkut äidilleni, että kato, ostin tällaiset. Se kattoi mua ihan epäuskoisena, että et kyllä mitenkään sovi noihin. Sit vedin ne jalkaan ja sopi ne. Silloin mä tiesin onnistuneeni. Ja siitä huolimatta mä murehdin allejani ja löysää mahaani ja isoja reisiäni. Tavallaan olin ehkä liiankin tyytyväinen, mutta toisaalta pelkäsin lihomista ihan neuroottisesti ja vihasin kroppani epätäydellisyyttä.

Se lihominen alkoi sitten siitä, kun kroppa hajosi, enkä voinutkaan enää liikkua. Samaan aikaan päälle iski varmaan se niin sanottu nälkävelka. Söin varmaan vuoden ilman, että tunsin oloani kunnolla kylläiseksi. No, olen jatkanut syömistäni sen jälkeenkin eikä se vieläkään tunnu normaalilta. Nyt sentään välillä tunnen syöneeni tarpeeksi tai liikaa, mutta jotenkin ihan tosi vinksahtaneesti. 

Se kropan hajoaminen taas katkaisi mun jo oireelleen mielen täysin. Mulla oli siis sen viimeisen onnistuneen kympin ajan ollut oireilua. Järjetöntä ahditusta, jopa pelkoa, ihan arkipäiväisistä asioista. Monesti kuulostin ihan masentuneelta itsenikin mielestä. Ainoa asia, mihin uhrasin energiaa, oli laihduttaminen. Opiskelu kärsi, mieli horjui, mutta vaa'alla hyppäsin ja syömisiäni kyttäsin. Tunsin iloa, kun kilo oli lähtenyt. Ahdistuin, kun se tuli takaisin. Inhosin vartaloani, kaikkea löysää mitä siinä vielä oli. Samalla nautin siitä, että ensimmäistä kertaa aikuisiälläni tunsin olevani normaali. Pystyin käyttämään samanlaisia vaatteita kuin muutkin jonkun sittarin telttojen sijaan. Mutta parasta pahinta oli se, miten eri tavalla muut ihmiset minuun suhtautuivat. Yhtäkkiä muutkin pitivät minua normaalina. Vaatekaupassa myyjä ei katsonut nenänvarttaan pitkin, että luuletkos täältä jotain löytäväsi. Ihmiset eivät enää "karttaneet" minua. Minut huomioitiin siinä missä muutkin. Sain positiivista palautetta laihtumisesta puolitutuilta. Ulkonäköäni kehuttiin, mitä ei koskaan aiemmin tehty. Ja kun tämä iski tajuntaan, niin kamelin selkä katkesi.


Minä aloin vihata ihmisiä. Minua vitutti niin suunnattomasti se, miten eri tavalla ihmiset, etenkin tutut, minua kohtelivat 24 kiloa kevyempänä, että en tiennyt miten päin olla. Ainoa asiat, jotka minussa muuttuivat, oli paino ja koko. Viimeisen viiden kilon aikana toki myös asenne. Minusta tuli kusipää. En paljon muusta puhunutkaan kuin laihtumisestani. Ja silti ihmiset pitivät minusta enemmän? En voinut käsittää sitä. Ja eniten mua vitutti se, ettei kukaan myönnä ulkonäön merkitystä tässä maailmassa. Ulkonäkö ei merkitse, jos se on tarpeeksi hyvä. Toisaalta sekin oli yllätys miten pahana ja rumana asiana lihavuutta pidetään ja miten paljon lihavia kartetaan. Sitä on vaikea tajuta, ellei itse koe molempia. En minäkään lihavana sitä nähnyt, näin sen vasta, kun olin hoikistunut tarpeeksi. Joku jopa sanoi, että ottaisi mieluummin syövän kuin olisi ylipainoinen!?

Yhtäkkiä minä en enää halunnut kuulua porukkaan. En halunnut olla osa pinnallista yhteiskuntaa. Halusin, että kaikkia kohdellaan samanarvoisina koosta ja kiloista riippumatta. Parinmuodostuksessa ulkonäöllä epäilemättä on väliä ja jokaisella on oma makunsa, mutta ei ylipainon pitäisi estää minua saamasta toimistotyötä tai oikeuttaa terassilla kaljaa kittaavaa miestä huutelemaan perseeni koosta, kun kävelen siitä ohi. Molempia kuitenkin tapahtuu. Ei ylipaino tietenkään kaikille ihmisille ole este nähdä vaikkapa pätevyyttä, mutta joillekin on. Ja se on fakta, jota ei ääneen sanota. Välillä musta tuntui, etten halua edes elää, kun tää maailma on tällainen.

Lopulta se vittuuntuminen ihmisiin sekä kropan sekoilu johtivat monta vuotta kestäneeseen "hällä väliä -fiilikseen". En edes yrittänyt pysäyttää painonnousua. Minusta tuntui, että ruoka on ainoa positiivinen asia elämässäni, joten annoin periksi. En halunnut tuhota kaikkea tekemääni työtä, mutta en ollut psyykkisesti tarpeeksi vahva pitääkseni saavutetusta kiinni. En jaksanut vahtia syömisiäni, kun lähipiirissä yksi sun toinen sairastui vakavasti, ihmisiä kuoli, opintojen kanssa oli ongelmia ja omakin kroppa reistaili. Jossain vaiheessa mulle oli tekemistä jo siinä, että sain itseni ylös sängystä. Mulla ei siis koskaan ole todettu masennusta enkä ole päässyt edes psykologin puheille, psykiatrista puhumattakaan. Psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa kävin juttelemassa muutaman kerran silloin, kun jännitys/ahdistus oli akuuteimmillaan ja tuntui että seinät kaatuu päälle. Lisäksi kävin muutaman kerran ryhmäterapiassa jännityksen takia. Se varmasti auttoi. Jännitän nyt vähemmän ja ennen kaikkea tunnen rajani paremmin. Tiedän milloin mun on pakko höllätä. Enkä mä enää ahdistu jännittämisestä, vaan annan itselleni luvan jännittää. Se on osa mua ja saa ollakin.

Koomisinta on se, että mä en ole ahdistunut painostani enkä ulkonäöstäni. Mulla on melkein yhtä hyvä fiilis kuin silloin ennen ekaa laihdutuskertaa. Ehkä se johtuu siitä, että mulla on kotoisa olo. Mä osaan olla lihava. Mulle on ihan normaalia, että ihmiset kohtelee mua kuin ilmaa ja joudun tekemään paljon enemmän töitä saadakseni asiallista palvelua kuin hoikkana jouduin. Toisaalta ehkä iänkin myötä musta on karissut liika kohteliaisuus ja jos mua ei kohdella hyvin, niin isken ittekin kusipäävaihteen silmään. Harmittavaa kyllä, että se toimii. Siis ainakin lyhyellä tähtäimellä, kun asiat pitää saada hoidettua. 

Mä oonkin miettinyt sitä, että viimeksi mun mieli ei pysynyt muutoksessa mukana. Mä en ollut psyykkisesti valmis siihen kaikkeen hyvään, mitä laihdutuksesta seurasi. Ja siitä taas seurasi huonoa. Ehkä liikakilot on mulle jonkunlainen suojakuori, jonka taakse piiloutua. Monesti negatiiviset kommentit, joita saan, kohdistuvat painoon tai ulkonäköön. Se siis kohdistuu lihavuuteen, joka on ikään kuin minusta irrallinen asia. Ilman sitä läskisuojakilpeä mä olinkin haavoittuvaisempi. Ne iskut eivät jääneet siihen kuoreen, vaan osuivat minuun. Enkä mä osannut käsitellä sitä.

Mä en väitä, että painonpudotus on ollut ainoa syy, miksi mun mieli ei pysynyt kasassa. Siinä oli kaikkea muutakin ikävää. Silti laihduttaminen vaikutti mun itsetuntoon lopulta negatiivisesti, vaikka alussa positiivisiakin vaikutuksia oli. Enää mulla ei ollut murheena vain vinksahtanut ruokasuhde, vaan myös vinksahtanut suhde omaan vartalooni, itseinho, epävarmuus, jännittäminen, ahdistus ja niin alhainen itsetunto, etten oikein tiedä miten se oli edes mahdollista. Mun laihduttaminen meni loppuvaiheessa ihan hulluksi kyttäämiseksi ja stressaamiseksi, joten ei ihmekään, ettei pää kestänyt.

Se, miten mä nyt ja tulevaisuudessa onnistun välttämään noi karikot, on hämärän peitossa. Elämä heittelee välillä kaikenlaisia esteitä tielle, enkä mä todellakaan usko, että tää muuttuis mitenkään helpommaksi. Päinvastoin, tää kaikki on varmasti vaikeampaa nyt. Toisaalta mun tavoitteet ovat armollisempia eikä mua niin paljoa kiinnosta mitä vaaka näyttää eikä mulla ole kiire minnekään. Mä haluaisin vaan sopia taas vaatteisiini, liikkua päivittäin, suhtautua ruokaan järkevästi, voida hyvin ja nauttia elämästä. Toi on itseassa jo aika paljon haluttu.

Kommentit